Sivun otsikot:

Anna Sarlund osana suurta projektia

Pertti Sarlund

Kun Anna Sarlund joutui hyppäämään suuriin saappaisiin

Osana sitä suurta projektia

Projektin nimi oli Karjalan tyhjennys ja sen alkufanfaari oli puhallettu jo vuonna 1939 Neuvostoliiton ja Saksan salaisessa sopimuksessa.  Mutta tätähän eivät tienneet vielä silloin Noa August eikä sen paremmin Anna Sarlund. Totuus paljastui vasta vuosien kuluttua sotien päättymisestä.  Mutta heidän roolinsa oli olla omalta osaltaan mukana suuressa tapahtumavirrassa, jossa yksittäisellä ihmisellä oli kusiaisen valtuudet, mutta virran mukana oli mentävä.  Yksittäisen ihmisen osalta voi täydellä syyllä sanoa kysymyksessä olleen, selviytymistaistelu.  Näitä selviytymistaistelijoita oli Karjalan maassa silloin lähes puoli miljoonaa. Oli vähän vanhempaa ja nuorempaakin akkaa, ukkoa ja pieniä ja vähän suurempia lapsia.  Heidän harteilleen jäi todellisuudessa luovutetun alueen tyhjentäminen, työkuntoiset miehet olivat joko rintamilla tai kaatuneina paasien alla kirkkomailla tai rikkiammuttuina sotasairaaloiden vuoteissa.  Mutta näitä vaikutuksia projektin perustajat eivät tulleet edes ajatelleeksi, puhumattakaan vastuun ottamisesta.

Projektin asettaminen

Tapahtui sillä hetkellä kun aseleposopimus allekirjoitettiin, jonka pohjalta välirauha julistettiin alkavaksi 4.9.1944 ja luovutettava Pälksaaren alue oli oltava tyhjä 19.9.1944, jolloin evakkokuormastot aloittivat matkan teon tynkäsuomeen uusille asuinsijoille.  Voi sanoa, että aikaa oli todella vähän, vain 15 vuorokautta. On ehkä väärin puhua päivistä, sillä päiviä oli jatkettava yöajalla.

Yksittäisen ihmisen Anna Sarlundin rooli

Näitä Annoja oli siihen aikaan Karjalassa kymmeniä tuhansia mutta jatkossa keskityn lähinnä äitini Anna Sarlundin tehtävän kuvaamiseen ja ymmärtämiseen.  Elin seitsenvuotiaana poikana tämän ajan äidin rinnalla aina muuttomatkaa myöten ja olen tallentanut muistiini äitini kertomuksia, mutta kieltämättä kaipaisin äitiäni tähän vierelleni kun kirjoitan tätä.  Mutta äiti on jo siellä, missä evakot tuskin vaeltavat. Eli omin avuin on pärjättävä mutta yritän ujuttautua äidin rooliin ja unohtaa pikkupojan näkökulman.

Roolimiehitys ja henkilöresurssit

Päärooli jäi Anna-äidille, hän joutui huolehtimaan seitsemänvuotiaasta Pertti-pojasta. Kaksivuotias Eeva-Liisa lähti mummonsa kanssa heidän uusille asuinsijoille Rantasalmelle.  Isä Noa August oli saanut siirron Rukajärveltä sotasairaalaan palvelukseen vuonna 1943 mutta sotasairaala evakuoitiin Raaheen syyskuun alussa, se tiesi myös lähtöä Noa Augustille.  Näin Anna-äiti jäi kahden seitsenvuotiaan Pertti-pojan kanssa.

Vastoinkäymiset tulevat harvoin yksin ja niin kävi myös Anna-äidin suhteen.  Meillä oli aina ollut koko välirauhan ajan venäläinen sotavanki töissä, mutta syyskuun alussa vangit kerättiin takaisin leirille takaisin palautusta varten.  Irtonaista työvoimaa ei ollut saatavissa. Jos apua sattui olemaan saatavissa, niin se oli naapuriapua.  Siihen aikaan ihmisillä oli sosiaalinen vastuu toisistaan ja jos vastavuoroista apua sai, niin verottaja ei ollut käsi ojossa kuppaamassa niin kuin nykysäännösten mukaan tapahtuisi.

Paradoksaalisinta oli, että meillä oli 70 sotavankia, eli meille perustettiin väliaikainen sotavankileiri mutta heistä ei saanut enää apua talon töihin.  Tai olihan niistä sen verran apua, kun karjaa jouduttiin teurastamaan, niin tämä vankijoukko söi kaikki teurasjätteet; päät, sorkat, sisäelimet ja luutkin kaluttiin taatusti kaikista lihoista ja rustoista. Taisi siinä mennä nahatkin osittain.  Helpotti siinä mielessä, ettei tarvinnut kantaa mitään jätetunkiolle.  Toinen mieleen jäänyt kohta oli kun 19.9.1944, kun venäläiset sotavangit menivät niissä luovutuspaikalle, kun taas Anna-äiti ja Pertti-poika lähtivät hetken päästä kahdella hevosella liittyen evakkokuormastoon.

Mitäpä siellä sitten piti tehdä?

Vähän muutakin kuin siivota talo kahdesta paikkaa, sisältä ja ulkoa. Pääpiirteissään luettelo voisi olla seuraava ja aikaa hoitaa homma oli 15 vuorokautta, 19.9.1944 oli todellinen deadline, josta ei voinut keskustella.  Viimeinen käsky oli, että ikkunat tuli sulkea ja ovet laittaa lukkoon, avain oveen ulkopuolelle.  Sen verran on aina ollut vastavirtaan uimisen tahtoa, että makuuhuoneen ikkunan jätin auki vaikka sillä ei ollutkaan mitään merkitystä.
a)   Viljat piti korjata pellolta ja puida sekä jyvät toimittaa kansanhuoltolaitokselle
b)   Ylimääräinen karja tuli teurastaa ja lihat saattaa myös kansanhuoltolaitoksen hallintaan
c)   Mukana seuraavat kotieläimet tulivat saattaa karjan kokoamispisteeseen, tässä tapauksessa paikka oli Pälksaaren pysäkki.
d)   Mukaan otettavat maatalouskoneet ja muu kalusto oli saatettava kokoamispisteeseen, joka oli myös Pälksaaren pysäkki.
e)   Hevosten vetämien kärryjen kunto tuli tarkistaa, korjata ja huoltaa
f)    Hevoset tuli kengittää
g)  Hevosten vetämät muuttokuormat tuli kuormata eikä pitänyt unohtaa hevosten tarvitsemaa ravintoa.  Samoin ihmisten tarvitsema   ravinto, koska matkalla ei ollut täydennysmahdollisuuksia.  Kärryihin pakattiin myös arvokkaampi henkilökohtainen omaisuus, jota ei voinut laittaa yhteiskuljetuksiin.
h)  Vaatetus oli yksi keskeinen, olihan jo syksy ja kesän lämpö oli muisto vain ja syksyn sateet olivat edessäpäin.  Tämä tultiin muistamaan viimeistään lokakuussa määränpäässä, Laihialla.
i)    Lopuksi ei pitänyt unohtaa reipasta retkeilymieltä.       

Miten tämä kaikki oli mahdollista?

En lähde enää kuvailemaan varsinaista evakkomatkaa, koska se on julkaistu Pälkjärveläinen 7/2013 lehdessä.  Mieltäni on vuosikausia askarruttanut otsikoksi asettamani kysymys, kun ottaa mukaan sen ajan yhteiskunnan infrastruktuurin.  Maantiet olivat mitä olivat, niissä valtaosassa olivat vielä lehmät olleet tieinsinööreinä.   Rautatiet oli mitoitettu suhteellisen kevyelle kalustolle ja alhaisille kuormapainoille, verrattuna nykypäiviin, eivätkä junien nopeudet olleet päätä huimaavia. Vesitse voitiin lähinnä Saimaan ympäristössä hoitaa proomukuljetuksina.

Viestintäpuolella oli paljonkin ongelmia, Pälksaaressa puhelimia löytyi lähinnä piirimielisairaalasta, kauppias Vuorelta ja Pälksaaren pysäkiltä.  Tiedossani ei ole yksityistalouksia, joissa olisi ollut puhelin.  Radioita oli, mutta ei läheskään joka talossa.  Viidakkorumpu oli toimivin tietoväylä, ihmiset puhuivat vielä toisilleen. Evakuoinnin onnistumista on tarkasteltava kahdesta suunnasta.

Yhteiskunnan virkaorganisaatio

Käsittää niin kuntien kuin valtion virkaorganisaatiot.  Näiden toimivuus ratkaisi sen, että evakuointi saattoi tapahtua järjestyneesti ilman sekasortoa eikä evakkoteillä ollut sinne tänne harhailevia evakkokuormastoja. Yöpymis- ja lepopaikat olivat ennakolta suunniteltu tai ainakin sovittu.  Heidän käytössään oli myös olemassa oleva kuljetus- ja viestintävälineistö sekä kanavat.  Valtakunnan autokalusto oli suurelta osin puolustusvoimien käytössä, joten evakuoinnin onnistuminen oli pääosin hevosten varassa.  Tämä osaltaan mahdollisti sen, että evakuointi onnistui, ilman hevosia juttu tuskin olisi onnistunut. 

Evakuoitavien toiminta ja omatoimisuus

Mikä merkitys sillä oli koko tynkäsuomelle ja ketkä sen tekivät?  Tätä kysymystä ei koskaan ole selvitetty eikä kovinkaan montaa tutkimusta ole asian tiimoilta väsätty kokonaisvaltaisesti.  Oma käsitykseni on, että evakuointi suoritettiin pitkälti ilman työkuntoista miesväkeä ja osaa rintamalotista, joten perheen äidit ja emännät joutuivat tosipaikan eteen.  He saivat pelastettua aineellisen omaisuuden ja he saivat tuotua tynkäsuomeen kasvavan nuorison, joka seuraavassa sukupolvessa oli kaivattua työvoimaa ns. hyvinvointi Suomen rakentamisessa. Evakuoitavien perheiden kohdalla se perustui pitkälti perheen äitien omatoimisuuteen ja aloitekykyyn, jota muiden yhteisöön kuuluvien työpanos vahvisti.   Tämä päti niin talollisiin että palkansaajien perhekuntiin, tilanteet vain olivat erilaiset.

Omatoimisuus oli kova sana tuohon aikaan. Perheen isä oli siellä jossain, jos edes oli enää olemassa. Perheen äiti joutui tekemään päätökset omilta kantapäiltään ja useimmiten varsin niukkojen tietojen vallitessa.  Muistan oman äitini kohdalla asian niin, että kun isä oli Raahessa, soittaa ei voinut ja kirje kestäisi iäisyyden, äiti ajatteli joskus ääneen ja näin minäkin pääsin jyvälle asioista ja niistä jopa keskusteltiin.  Äiti ei ollut puhumatta salaamissyistä vaan hän ei ikävillä asioilla halunnut stressata lasta ja lapsen levollisuutta, stressiä sinänsä ei sanana tunnettu yleisesti.

Kasvu johtajuuteen

Kysymykseen, miten tämä kaikki oli mahdollista, kätkee sisälleen varsinaisen selviytymistarinan, joka ei kohdistu yhteen eikä kahteen henkilöön vaan kaikkiin evakuoitaviin perheisiin ja heidän perhekohtaisiin rakenteisiin. Varsinaisiksi ”projektipäälliköiksi” nousivat perheiden äidit ja talojen emännät, heidän harteilleen jäi luovutetun alueen tyhjentämisen toteutus niin kuin kirjoituksen alussa totean.

Näin jälkeenpäin katsoen ja miettien, miksi näistä perheen äideistä ja talon emännistä nousi näitä aikansa mahtinaisia.  Käsittääkseni kovin monissa oli kyky organisoida toimintaa, kyky ajatella ja ymmärtää, mikä toiminnassa oli oleellista ja mikä epäoleellista.  Joku viisas on sanonut, että jokainen aika kasvattaa omat johtajansa. Harvalla heistä oli opillinen koulutus johtotehtäviin mutta oli taito ja tahto ratkaista ongelmat.  Johtaminen ei perustunut käskytykseen ja komentamiseen vaan kykyyn jakaa tehtäviä ja vastuuta sekä myös vaatia tuloksia.
Samoin tämän sukupolven ihmisiin liittyi aito oikeudenmukaisuus, joka toi sen arvostuksen ja karisman, jota tarvittiin.  Näitä johtajuusominaisuuksia löytyy karjalaislähtöisten naisten parista moniakin normaalien elämän toimintojen parista.

Lopuksi

Jossain sotilasjutussa sanottiin, että ei saa jäädä tuleen makaamaan. Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, että meidän perheen tasolla emme jääneet, mutta muistot ja kaipuu jäi, eikä niitä kukaan voi edes viedä pois.  Jokainen meistä evakoista ja evakoiden jälkeläisistä koemme ne eri tavalla ja niin on hyvä.

Itselleni kaipuun piste tuli eteen kun ensimmäisen kerran syksyn 1944 jälkeen seisoin vanhan kotipihan kalliolla paikalla, josta lähdimme evakkoretkellemme. Kaipuun päätepistettä voisin kuvata oheisella lainatulla ja mukaellulla otteella. Runoilija Yrjö Jylhä kirjoittaa runossaan Hyvästi, Kirvesmäki: Sana Rauha, ja kuolleet rauhan sai – niin hiljaista, yksinäistä!

Lainaus on ote ensimmäisestä säkeestä. Kirvesmäki ei ole Pälksaari mutta kun korvaa sanan Kirvesmäki Pälksaarella niin tuo elävästi mieleen Pälksaaren mäen, jonka harjalla oli talomme. 

Vuonna 2002 kävin ensimmäisen kerran mäellä paikalla, josta lähdimme äidin kanssa kahdella hevosella evakkoreissuun.  Rauha oli vallitseva, oli hiljaista ja yksinäistä.  Mieleen tulivat edelleen Jylhän sanat; sille tilini teen.  Mieleni sai rauhan, seisoin merkittävällä paikalla; päivä oli tehnyt kierroksensa.

               
Muistojen pursi vie yli tumman veen. Kuva Pertti Sarlundin kokoelmasta