Sivun otsikot:

Lähdetäänkö Lahdenpohjaan?

Riitta Pakarinen

LÄHDETÄÄNKÖ LAHDENPOHJAAN?

Jo muutaman kerran aikaisemmin oli ollut Närhen Maijan ja Erkin kanssa puhetta Lahdenpohjassa käynnistä. Asia oli kuitenkin hautautunut monensorttisten kesäkiireiden alle, kunnes reissu eräänä elokuisena päivänä yllättäen toteutuikin.

Muistan, että olemme käyneet Lahdenpohjassa joitakin kertoja pitäjäseuran yhteisillä retkillä kun olemme olleet menossa jonnekin kauemmas Venäjän Karjalaan. Mieleen oli jäänyt Fennanderien (Vennamo) kotitalo aivan tien poskessa ja hyvin varustettu rautakauppa, josta ostimme emaliastioita kotiin viemisiksi. Ostipa eräs mies kirveenkin, joka sitten seilasi linja-auton käytävällä aiheuttaen monta hauskaa tilannetta. Nyt tuo Fennanderien talo on kuulemma palanut, jäljellä on vain portaat. Rautakauppa oli kuitenkin paikoillaan, mutta senkin tavaravalikoimaa oli muutettu.

Ennen reissuun lähtöä katselin netistä mitä siellä kerrotaan Lahdenpohjasta. Yllätyin, että se oli ollut Suomen omistuksessa ollessaan kauppala. Siellä sijainneesta Laatokan Puu Oy:stä ja vaneritehtaasta minulla oli hämärä mielikuva ennestään.Tärkein tieto oli kuitenkin se, että Lahdenpohjan kaupunki sijaitsee Laatokan rannalla, 42 km Sortavalasta etelään.

Pälkjärven päivitystä

Heti rajan ylityksen jälkeen alkoikin juuri uudelleen pinnoitettu tieosuus, joka oli valmiina Pälkjärven sankarivainajien hautausmaan nurkalle saakka. Samalla tienvarsipusikoita oli raivattu reilusti. Nyt entisen Yhteishyvän rauniotkin näkyivät hyvin tielle, samoin tänä kesänä pitäjäseuran talkooporukan uudelleen maalaama hautausmaan aita hohti jo kaukaa tulijan silmiin. Hiekan taistelun muistomerkkikin oli tullut ulos "piilostaan" ja jopa varsinaiselle hautausmaalle menevä tienpätkäkin oli kunnostettu. Ei tarvinnut loikkia vesiesteen yli ja ylempänä, hautausmaan nurkalle vuosien saatossa muodostunut roinavuori oli kuljetettu pois. Suurin yllätys itselleni oli se, että Ilmakan tietäkin oltiin päällystämässä asfaltilla! Siis sitä, jota myöten ajetaan esimerkiksi Mustille Kiville. Pysähdyimme sankarivainajien muistomerkin äärellä sen verran, että Maija raivasi Martti Sarlundin muistokiven juurelta kuihtuneen kukkakimpun pois.

Ylämäki alamäki yhdessä kulkien

Tie Lahdenpohjaan lähti siis Sortavalasta. Alkumatka olikin tuttua, samaa tietähän ajetaan Winterin huvilalle, eli Dacha Winteralle. Sinne emme nyt poikenneet vaan jatkoimme matkaa, Maijalla oli mielessään poikkeaminen reitin varrelle jäävässä hulppeassa, äskettäin avatussa  Niemelänhovissa eli Laatokan kartanossa. Matkalla kauhistelimme tien molemmin puolin rehottavia, miehen korkuisia jättiputkikasvustoja.

Mutkikas ja mäkinen, mutta hyväpintainen tie seuraili aika tiiviisti Laatokan rantaa, joten sinisenä välkkyvä järvenselkä pilkahteli tuon tuostakin näkyviin. Tavasimme tiekylttejä ja saimme selville ainakin seuraavia kylän nimiä: Hympölä, Vuorio, Otsoistenkylä, Haapalampi, Rautalahti.... Niemelänhovi haetutti hieman itseään vaikka kyllä sinnekin oli selvä opaste päätieltä. Alue oli kuitenkin aidattu eikä kukaan ilmaantunut avaamaan lukittua porttia, joten emme päässeet ajamaan pihapiiriin saakka. Komeita rakennuksia siellä kuitenkin näytti olevan ja samalle tontille oli kohonnut puinen tsasounakin. Hieman olimme pettyneitä kun emme päässeet tutustumaan kyseiseen paikkaan, Maija mieli katsella sitä silläkin silmällä, että olisiko siitä vaikka valkovuokkomatkan yöpymispaikaksi.

Vaan eipä meillä ollut mitään hätää vaikka emme päässeetkään kyseiseen kartanoon. Otimme esiin Öljymäeltä ostetun makkarapötkön, josta Maija leikkasi Erkin matkastiletillä viidensentin paksuisia viipaleita jokaiselle. Viisastelimme, että nämä ovat niitä "Maijan ohuen ohuita". Siinä palastellessamme mielikin virkistyi ja jatkoimme taas matkaa kohti Lahdenpohjaa.

Troikkani kiitää Pietarin tietä pitkin

Reuskulassa vastaamme tuli vihdoinkin kyltti: Lahdenpohja 16 km. Samassa paikassa oli toinen viitta Pietarintielle ja sehän selittikin osittain maantiellä vallitsevan erittäin vilkkaan liikenteen. Mutta kyläkyltit sen kuin seurasivat toistaan. Oli Korteela, Niva, Minala, Oppola, Rauhala. Nämä ainakin, mutta järjestys saattaa heittää näin jälkikäteen muistellessa. Nimissäkin saattaa olla pieniä väärinymmärryksiä.

Lahdenpohjassa poikkesimme siis ensimmäisenä siihen muistojemme rautakauppaan. Eipä siellä nyt naisväelle mitään mukaan tarttunutkaan, mutta miehethän löytävät rautakaupasta aina jotain tarpeellista - vaikkapa pötkön silikonia. Keskustaan tultuamme etsimme autolle varjoisan paikan ison lehmuksen alta ja kuljettaja halusi jäädä autoon nokosille siksi aikaa kun naiset shoppailevat kaupungilla.

Päivä olikin muuttunut suorastaan helteiseksi. Pääkatu oli hienoista ylämäkeä rannan suunnalta, jonne olimme jättäneet sekä auton että kuljettajan. Kadun päällyste oli oli sen verran rapistunutta, että koko ajan oli katsottava jalkoihinsa ettei kompastu. Kauppaliikkeitä oli molemmin puolin katua ja niihinhän me pujahtelimme tuon tuostakin. Mielenkiintoisin lienee ollut kuitenkin torialue, jossa isokokoiset arbuusit (vesimelonit), paprikat, kaali, perunat, kurkut, tomaatit ja muut houkuttelivat värikkyydellään ja tuoksullaan turistinkin katselemaan ja kuvaamaan. Kun laskeuduimme jäätelötötteröt käsissämme  takaisin rantaan, sain mieleeni vahvan tunteen lapsuusaikojeni Hämeenlinnasta. Asuimme Hämeenlinnassa muutaman vuoden neljäkymmentäluvun puolivälin jälkeen. Tuliko mielikuva katua reunustavista vanhoista taloista, kadulla hohkaavasta kuumuudesta vaiko siitä jäätelötötteröstä, en osaa sanoa. Vai olisiko yhdistävä tekijä sittenkin ollut helteisen pikkukaupungin hieman unelias iltapäivä?

Vas. Riitta torilla. Oik. Erkki ja Riitta Laatokan rannalla.

Tyttö istui kivellä ja kivi oli sileä

Mutta nyt oli jo aika etsiä jokin ruokapaikka. Kun olimme nauttineet jäätelöt Laatokan rantakivillä istuskellen, huomasimme että melkein selkämme takana sellainen sijaitseekin. Mietimme, voisiko tuo valkoiseksi rapattu, hieman jugendtyylinen rakennus olla peräisin Suomen ajalta? Varmuutta asiaan emme saaneet, mutta kun astuimme sisään huomasimme että viihtyisä ravintolasali oli sisustettu merihenkisesti. Paikan nimi oli Ronduchok. Saimme erittäin ystävällisen palvelun, resepsuunin tyttö vilkutti kaksin käsin kun lähdimme sieltä pois maukkaan aterian jälkeen. Mainittakoon, että palvelu kaikissa Lahdenpohjan paikoissa oli erittäin ystävällistä. Varmaan siellä liikkuu turisteja harvemmin kuin vaikkapa Sortavalassa.

Vas. Maija ja Riitta ravintola Ronduchokin seinustalla. Oi. Ravintolasali

Ronducin ja rannan välissä oli takorauta-aidalla ympäröity, hyvin hoidettu alue, jonka keskellä kohosi uuden näköinen ortodoksinen kappeli. Emme kuitenkaan menneet sinne sisälle vaikka rautaportti oli kutsuvasti raollaan. Koska olimme reissussa vain päiväselti, oli aika lähteä paluumatkalle.

Paluumatkahan tuntuu aina sujuvan nopeammin kuin menomatka. Niin nytkin. Ohitsemme vilahtelivat vielä kertaalleen samat maisemat kuin mennessäkin, erityisesti mieleen jäivät kauniit kukkaistutukset talojen ympärillä. Kirkkaat värit olivat nyt "muotia". Oli kehäkukkaa, krassia, leimukukkaa, liljoja.... Luonnostakin aisti Laatokan läheisyyden. Rehevyys vaihtui aina välillä kallioisiksi, tuulen tuivertamia petäjiä kasvaviksi kumpareiksi.

Hoi, lehmikarja, hoi, pikkulauma

Sortavalassa emme nyt pysähtyneet vaan jatkoimme matkaa Ruskealan kirkolle. Siellä nautimme "kello viiden teet" ja ostimme tarjolla olevia mustikoita ja kanttarelleja. Aito maalaisidylli jatkui kun keskelle tietä ryntäsi yht'äkkiä viiden lehmän lauma. Paimenta ei näkynyt. Kun olimme ajaneet muutaman kilometrin tien yli viiletti vielä vasikka haalariasuinen mies perässään. Lienevätkö olleet saman talon karkumatkalla olevaa karjaa?

Vielä pieni pysähdys ja viimetipan ostokset Värtsilässä ja niin olimmekin jo rajalla. Koskaan aikaisemmin en ole tullut rajan yli näin nopsasti, Venäjän tullissa ei ollut ketään edellämme! Toisin oli kuitenkin vastaantulevien jono Suomesta päin. Perjantai-illan ruuhka näytti olevan melkoinen. Myöhemmin illalla sainkin viestin tuttavaltani, joka oli ollut siinä jonossa menossa tankkaamaan: "Pääseeköhän täältä yöksi kotiin?"

Me pääsimme, matka oli kaikin puolin onnistunut. Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan. Päivän retki Venäjän puolelle voi olla virkistävä kokemus. Täällä itärajan pinnassa se on helposti toteutettavissa kun vain passi ja viisumi ovat kunnossa.

Kuvat: Maija ja Erkki Närhi (11.8.2017)