Kansa kortilla - säännöstelty Suomi

Dos. Ismo Björn -  Itä-Suomen yliopisto Karjalan tutkimuslaitos

Esitelmä Pälkjärven pitäjäseuran tarinaillassa Joensuussa 12.2.2014

 

Kansa kortilla - säännöstelty Suomi


Säännöstelyn aika jäi suomalaisten mieleen, ja sieltä muistetaan erityisesti nimenomaan kahvi, siis sen puute. Kahvin säännöstely alkoi jo lokakuussa 1939. Kahvipaahtimot määrättiin valmistamaan kahvia, jossa oikeaa kahvia oli vain neljännes. Kesään 1940 saakka osa kahvista myytiin vapaasti korkeaan hintaan niin sanottuna verokahvina, jolla valtio keräsi rahaa. Viimeisen kerran puhdasta kahvia jauhettiin joulukuussa 1941. Syyskuussa 1942 sallittiin sellaisen kahvin valmistus, jossa ei ollut lainkaan oikeaa kahvia. Huhtikuussa 1943 tuli kauppaan sellaista kahvia, jossa aitoa kahvia oli 15 prosenttia. Sota-ajan iskelmässä laulettiin: kaikki on nyt vastiketta, soussikin on kastiketta.

Sota-aika teki kahvista ylellisyystarvikkeen ja arvon mitan. Kahvia hankittiin mistä saatiin ja vaihdettiin mihin tahansa. Vaihtoon käytettiin esimerkiksi lihaa, lintuja, nahkoja. Sitä vaihdettiin saksalaisten kanssa ja kuljetettiin salaa Jäämeren rannalta Liinahamariin saapuvista laivoista kohti etelään. Kahvia katosi autojen lavoilta ja varastoista salakauppaan.

Jos kahvia oli, niin sitä yritettiin säästää kaikin tavoin. Kahvi keitettiin vanhan päälle eli sumppiin. Sumpin päälle kaadettiin kiehuvaa vettä. Sitten otettiin neste talteen ja annettiin taas porot talteen. Eräässä sairaalassa porot koottiin 30 litran maitotonkkaan. Lopulta kahvi menetti kokonaan aidon makunsa. Juoma alkoi muistuttaa moniväristä jäteöljyä. Vaan tärkeintä oli, että kahvia ylipäätään oli. Pientä piruilua oli mukana sanonnassa: tässä talossa on varmaan hyvää kahvia, kun sumppikin maistuu näin hyvälle.

Kun oikeaa kahvia ei ollut, niin kahvia tehtiin korvikkeesta. Kahvin makua yritettiin jäljitellä parhaan kyvyn mukaan. Hätätilassa oli tyydyttävä kahvikuppien kilinään, jo sillä sai moni hyvän mielen. Korviketta tehtiin kymmenin eri tavoin. Korvikkeen tekoon laadittiin ohjekirjoja. Raaka-aineena oli ohraa, ruista, sikuria, sokerijuurikasta, herneitä, paahdettuja katajanmarjoja, takiaisen juurta, valvatin juurta, tammenterhoja, jopa kuminasta. Ohran tai rukiin jyviä paahdettiin ja jauhettiin. Rukiit pestiin, ne keitettiin maidossa, kuivana ne sitten poltettiin prännärissä. Maku oli erikoinen. Sikurissa oli sentään oikea väri. Sota-aikana sikuria tuotettiin teollisesti ja myytiin pötköissä. Pötköillä oli ronski nimi: ryssänkyrpä. Tunnetuin tehdas oli Pietarsaaressa. Ulkomaalaisista muistuu yleensä mieleen Riiassa valmistettu Riga sikuri. Tuore tavara oli tiukkaa ja tahmamaista, mutta kuivana se oli kivenkovaa. Sikurilla oli se paha taipumus, että se toi joillekin ilmavaivoja.

Ruotsi luopui kahvin säännöstelystä muutamaan vuotta Suomen aiemmin, joten salakuljetus Ruotsista alkoi. Ruotsin paketteja odotettiin monessa talossa. Eräässä talossa ihmeteltiin kovin, mistä naapureiden yhtäkkinen vierailuinnostus johtui, ennen kuin huomattiin, että posteljooni levitti tietoa, että Ruotsista oli tullut taas perheeseen paketti.

Säännöstely jätti jälkensä. Monet keittivät kahvinsa edelleen sumpista ja jatkoivat kahvin säästämistä. Kahvin poroja ei ole mielellään hukkaan heitetty. Moni peruna- ja sipulimaa sai lisävoimaa kahviporoista. Jotkut lannoittivat kukkansa kahvilla. Raparperipenkkiin se sopi erinomaisesti. Kahvilla pestiin mustuneita käsiä ja poistettiin tahroja vaatteista. Vähemmän herkkähipiäiset kuorivat sillä kasvonsa ja vartalon ihon. Ja ihostahan tuli suorastaan ihana ja ennen kaikkea tuoksuva.

Kahvia juotiin vuosikymmenet sota-ajat muistaen ja puutetta pilkaten kaksi kuppia kerrallaan. Mutta kahvia ostettiin varmuuden vuoksi edelleen varastoon. Hyllyt täyttyivät etenkin, jos kahvi oli jossain tarjouksessa. Monissa suomalaiskodeissa on edelleen kohtalaiset kahvivarastot ja hätäkahvi. Ullakoilta ja kellareista löytyy edelleen salaisia kahvipaketteja ja edelleen paljastuu ukkien ja mummojen salakätköjä, joista saattaa löytyä jopa vuosikymmeniä vanhoja avaamattomia kymmenen kilon kahvisäkkejä.

Tuhatmäärin kansaa kertyi Turun satamaan helmikuussa 1946. Satamaan oli saapumassa Herakles, ehkäpä yksi Suomen historian tunnetuimmista laivoista. Kansanjoukot ottivat Herakleen riemuiten vastaan, sillä sen ruumassa oli arvokas ja kaivattu lasti: kahvia. Kahvi oli säännöstelyn ja myös jälleenrakennuksen ajan keskeinen symboli Suomessa. Herakleen saapuminen muistetaan yhä säännöstelyn loppuna, vaikka sitähän se ei todellisuudessa ollut, sillä säännöstely päättyi kahvin osalta vasta vuonna 1954. Siihen saakka kahvi oli ylellisyystuote, johon jälleenrakennusajan Suomella ei itse asiassa olisi ollut varaa. Kansantalous pyrki turvaamaan kansalaisilleen peruselintarvikkeet ja välttämättömimmän toimeentulon. Kahvi ei peruselintarvikkeisiin kuulunut.

Yhteisen hyvän periaate

Mitenkään täysin valmistautumatta ei Suomi toiseen maailmansotaan joutunut. Liikekannallepanosuunnitelmat olivat valmiina jo 1930-luvun alussa. Hevoset ja ajoneuvot tarkastettiin syksyllä 1936. Kunnat saivat ohjeita muun muassa avustamisvelvollisuudesta. Metsäyhtiöt ja valtio hakkauttivat syksyllä 1939 varmuuden vuoksi huomattavan määrän halkoja.

Suomi oli varustautunut kansanhuoltoon sodan syttyessä. Suunnitelmat kansanhuollon organisaatiosta olivat valmiit, sillä asetukset kansanhuoltoministeriöstä, kansanhuoltopiireistä ja kansanhuoltolautakunnista annettiin syyskuussa 1939. Kunnanvaltuustojen piti valita tehtäviin henkilöitä, jotka olivat perehtyneitä elintarvikkeiden tuotantoon, kauppaan ja kulutukseen.  Kansanhuoltolautakuntien ensimmäisiin tehtäviin kuului ostokorttien jakaminen.

Kuntiin määrättiin hinnoittelulautakunnat ja Vapaan Huollon keskukset. Vapaa Huolto -niminen järjestö perustettiin 1939. Järjestö jakoi Ruotsista ja Yhdysvalloista lahjoitettuja tavaroita kuten vaatteita ja astioita. Vapaa Huolto saattoi antaa myös rahallista apua, polttopuita ja heiniä. Se lainasi ompelukoneita ja järjesti mm. hiihtoja ja iltamia avustuksien kartuttamiseksi.

Lokakuussa alkoi sokerin säännöstely ja pian sen jälkeen oli vuorossa kahvi. Aluksi selvittiin valtion ostokortilla eli yleisostokortilla, mutta kortteja tuli lisää. Polttoaineen ostoon tarvittiin oman lupansa. Kovin suuria eivät kauppaliikkeiden polttoainevarastot olleet. Bensiinitynnyrit sijoitettiin varmuuden vuoksi hajalleen kauppojen lähimetsiin. Leipäkortit tulivat toukokuussa 1940. Sitten tulivat liha-, maito-, rasva- ja vaatekortit. Leipäkortit jaettiin neljään ryhmään. A-kortin saivat alle seitsemän vuotiaat lapset, B-kortin saivat kevyen työn tekijät, C-kortin raskaan työn tekijät ja D-kortin erittäin raskaan työntekijät. Laajimmillaan korttijärjestelmässä oli 51 erilaista korttia. Kansanhuoltolautakuntia työllisti melkoisesti vaatteiden, polkupyörien ja polkupyörän renkaiden jakaminen. Määräykset tekstiilien ja jalkineiden säännöstelystä tulivat voimaan lokakuussa 1940. Niiden osalta otettiin käyttöön pisteytysjärjestelmä. Kansanhuoltolautakunnan eräs kiusallisimmista ja vaikeimmista tehtävistä oli uusien ostokorttien myöntäminen kadonneiden tilalle. Rehellisten ja vilpillisten hakemusten erotteleminen oli vaikeaa. Työpaine kasaantui lautakunnan johtajalle ja sihteerille.

Kansanhuollonjohtaja määrättiin valittavaksi vuoden 1941 lailla. Kuten kaikkialla Suomessa myös Valtimolla korttiaikaan liittyi epärehellisyyttä. Säännöstelymääräyksiä rikottiin. Esimerkiksi karjanomistajat saivat syytteitä, jos olivat myyneet karjaa ruhoittain eikä kilopainon mukaan, kuten määrättiin.

Kansanhuolto synnytti arvattavasti lukuisia tarinoita ja kaskuja, joita kerrottiin totena juuri omassa kunnassa sattuneena. Monessa kunnassa kerrotaan tarinaa miehestä, joka kirjoitti kansanhuoltoon: Antakaa emännälle uusi mekko, sillä entinen on niin huonossa kunnossa, että leikkimökki näkyy.

Elintarviketilanne oli heikko, lisäksi heinää, perunoita ja olkia oli annettava armeijan käyttöön. Toukotöihin päästiin talvisodan jälkeen yleensä oikeaan aikaan, mutta tämän jälkikäteen välirauhakesäksi muistetun kesän sato oli viljan ja heinän osalta vain 60 prosenttia normaalista. Peruna- ja juurikassato oli monin paikoin erinomainen.

Vaikka sota oli ohi, monet sota-aikaa koskevat määräykset pysyivät voimassa. Talvisodan aikana oli tullut ilmi vain harvoja matkustuskiellon rikkomuksia. Se johtui osin valvonnan puutteesta, sillä sotapoliiseja oli tarvittu tärkeimpien asioiden hoitoon. Rintamamiesten kotiuttaminen vaati valvonnan lisäämistä, sillä miehet toivat rintamilta aseita ja muuta vaarallista sotamateriaalia.

Kaupungeissa ja maaseudulla liikkui useita henkilöitä ilman asianmukaisia lupia. Poliisit tarkastivat junia, linja-autoja ja muita kulkijoita asemilla, kirkonkylässä ja työmailla. Kaikkia mahdollisia henkilöitä epäiltiin.

Säännöstelyrikkomuksia oli runsaasti. Syytteeseen saattoi joutua perättömien huhujen levittämisestä. Valtimolla nimismies sai nimettömän ilmiannon, jonka mukaan ulosottomies Hiltunen myi öljyä 200 markalla kilo. Nimismies heitti ensin kirjeen roskakoriin, mutta uteliaisuuttaan selvitti asian. Ilmianto oli perätön, mutta väitteissä oli perää: Hiltunen myi Singer-ompelukoneöljyä 30 gramman pakkauksessa kansanhuoltolautakunnan antamia kuponkeja vastaan. Kun nimismies sai myös muita eriskummallisia ilmiantoja, hän ilmoitti, että hän ei aio lähteä väärien ilmiantojen perään juoksemaan.

Kaikki ilmiannot eivät olleet perättömiä. Musta pörssi oli virallisesti kiellettyä, mutta kaikki tiesivät sen olemassa olon. Mustan pörssin kauppiaita ei kukaan kavaltanut, jos he toimivat kirjoittamattomien sääntöjen mukaan rehellisinä salakauppiaina. Toista olivat ilmiselvät huijarit. Sodan jälkeen ilmeni, että erään metsätyönjohtajan vaimo oli pitkän aikaa myynyt salaa metsätyömaiden lisäannoksiksi saatua voita ja sitä punnittaessa käyttänyt väärää vaakaa. Puolen kilon erässä saattoi olla 200 gramman vajaus.  Hän oli myös myynyt maitoa ylihintaan. Tässä ei sinällään ollut ostajien mielestä mitään väärää, mutta siinä oli, että nainen oli ahneuksissaan lisännyt maitoon vettä.

Nurkkatansseja järjestettiin viranomaisten ja lainkuuliaisten kansalaisten harmiksi.

Poltto- ja voiteluainepula paljasti maatalouden koneellistumisen varjopuolen. Monet talot olivat hävittäneet vanhat riihensä, joten viljaa ei voitu puida, kun puimakoneille ei saatu polttoainetta.

Sotakelpoiset hevoset ajoneuvoineen luetteloitiin taas syksyllä 1940. Hevosvakio määräsi kunnan luovutusvelvollisuuden. Hankintapäällikköjen tehtävä oli huolehtia armeijan tarpeisiin lähetettävien rehujen ja tarvikkeiden vastaanotosta ja lähetyksistä. Luovutusvelvollisuudet eivät sodan loputtua päättyneet, vaan jatkuivat nyt siirtoväen tarpeisiin.

Halko- ja uittotyömaat ja maatalous kärsivät työvoimapulasta. Heinät saatiin korjatuksi, mutta syyskynnöt jäivät paikoin tekemättä syksyllä 1941. Töitä oli kaikille, ketkä siihen suinkin kykenivät. Sota-ajan työvoimapulaa yritettiin helpottaa määräämällä sotavangit töihin ja siirtämällä maahan kokonainen kansa, inkeriläiset. Venäläisiä sotavangeilla teetettiin metsä- ja maataloustöitä. Puuta joutuivat tekemään mottitalkoissa myös vankien vartijat. Jokaisen oli tehtävä “talkoilla” kymmenen kuutiota, muuten paloivat lomat. Sotavankien kuljettaminen varsinaiselta vankileireiltä kaukaisille työmaille oli hankalaa, joten päädyttiin alaleirien ja erilaisten työpisteiden perustamiseen.

Sota aiheutti suuria aatteellisia mullistuksia ja loi pohjaa vanhojen raja-aitojen ylittämiselle. Sota vaikutti myös moraalikäsityksiin. Papit, opettajat ja muut kansan moraalista huolta kantaneet näkivät, että sodan seurauksena perinteiset käsitykset ja säännöt löystyivät ja moraali höltyi. On selvää, että säännöstelyrikosten määrä kasvoi ja lainkuuliaisuus heikkeni, mutta taustalla vaikutti myös naisen asemassa tapahtunut muutos. Naisia tarvittiin työhön, järjestöihin ja myös hallintoon. Sota pakotti miehet sietämään naisilta sellaista, mikä ei aiemmin ollut tullut kysymykseen. Patriarkaalisesta näkökulmasta katsoen jo pelkkä naisten itsenäinen esille tulo oli moraalin höltymistä. Juoppous ja moraalinen rikollisuus levisivät.

Sodan poikkeuksellisissa olosuhteissa saivat alkunsa monet suuret muutokset. Usein ne alkoivat väliaikaisina ja pakosta, mutta myöhemmin huomattiin, että niitä ei enää voitu tai edes haluttu peruuttaa. Kuntien luonne muuttui. Kunta sai uutta määräysvaltaa, mutta samalla sen sidos valtioon edelleen tiukkeni. Kunta oli valtion päätösten ja tarpeiden täyttäjä paikallisella tasolla. Kunnan tehtävät paisuivat ja sen oli pakko palkata virkailijoita.

Sota kohotti oikeudenmukaisuuden periaatteen uuteen arvoon. Arkielämässä säännöstelymääräysten kiertäminen ja rikkominen synnyttivät uutta eriarvoisuutta, mutta virallisissa yhteyksissä kansalaisten yhdenvertaisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus saivat vahvan selkänojan. Tärkeimpien tarvikkeiden osalta säännöstely päättyi keväällä 1949. Kansanhuoltolautakunta lakkautettiin vuoden 1949 lopussa. Monet suuret sosiaaliset uudistukset toteutettiin sota-aikana. Esimerkiksi kansaneläkevakuutusmaksuja määrättiin ja kannettiin ensimmäisen kerran vuonna 1941. Viimeisenä sotavuonna 1944 annettiin kolme tärkeää lakia: lait kunnallisista terveyssisarista, kunnankätilöstä sekä äitiys- ja lastenneuvoloista.