Juhlapuhe seuran 70-vuotisjuhlassa 7.7.2019

Filosofiantohtori, kirjailija Pirkko Sallinen-Gimpl

Hyvät pälkjärveläiset!

Sydämelliset onnittelut seuranne 70-vuotisjuhlan johdosta ja kiitos kutsumisesta puhujaksi tähän tilaisuuteen Olen pohjoiskarjalainen ja vaikka asun Helsingissä, olen aina pitänyt yhteyksiä kotimaakuntaan. Läksin opiskelemaan Helsinkiin ja pian jouduin suomen kielen opinnoista kansatieteen pariin, koska professori Niilo Valonen huomasi minun lähettäneen tietoja Kansallismuseoon jo noin 16-vuotiaana, jolloin haastattelin 80-vuotiasta kylämme tietoniekkaa aiheesta Vanha tupa ja pirtti (Kuusjärvellä). Isänikin oli kiinnostunut paikallishistoriasta ja kirjoitti siitä kuvauksia. Aikanaan opintojen loppupuolella valitsin graduaiheeksi siirtokarjalaisten sopeutumisen, koska jouduin tekemään esitelmän ulkomailla tapahtuneista vastaavista pakkosiirroista.

Toisen maailmansodan aiheuttamat väestönsiirrot olivat valtava tapahtumasarja ja kulttuurien muutosprosessi Euroopassa. Paikallisia evakuointeja tai siirtoja oli monissa maissa, lastensiirtoja mm. Espanjassa ja Norjassa, samoin Suomesta Ruotsiin. Suurin pakollinen siirtyminen koski Itä-Euroopassa asuneita saksankielisiä, jotka pääosin (n. 14 milj.) ”karkotettiin” pienentyneeseen Saksaan, siis Länsi-Saksaan, vaikka he olisivat viljelleet maata kolme sataa vuotta omissa kylissään. Venäjällä Katariina II:n kutsumien ”mallitalonpoikien” jälkeläiset joutuivat Siperiaan, josta heitä palasi N-liiton sortumisen jälkeen Saksaan n.2 milj. Saksassa syntyi poliittinen puoluekin ajamaan karkotettujen asiaa. Kulttuurien kohtaamisen tutkimus käynnistyi, mutta hyvin monimuotoisena, koska oli kyseessä sekä roomalaiskatolisia että evankelisluterilaisia, maanviljelijöitä, kauppiaita, opettajia jne. Sain stipendin Saksaan tutkiakseni kulttuurien kohtaamista. Maanviljelijöillä ei ollut mahdollista jatkaa ammattiaan, koska maata ei jaettu kuten Suomessa, vaan hakeuduttiin esimerkiksi rakennustöihin, emännät rakennussiivoojiksi tms., koska jälleenrakennusta tehtiin yötä päivää täysin tuhoutuneissa kaupungeissa. Tapasin perheitä ja ikäisiäni karkotettujen lapsia eli opiskelijoita. Jossain määrin sieltä päästiin jo käymään entisillä kotiseuduilla vaikkapa Puolassa, josta tuotiin kotiseudun multaa. Täällä päästiin vasta Gorbatsovin aikaan menetettyyn Karjalaan jopa juhlia järjestäen.  Mahdollisuus tehdä kotiseutumatkoja Karjalaan on ollut tärkeä vanhimman polven ”ikuisen ikävän” eli Karjala-kaipuun käsittelyssä ja jälkipolvien Karjalan tuntemisen kannalta.

Suurin yhteinen tekijä erityisesti Keski-Euroopan pakkosiirretyn väestön ja Suomen siirtokarjalaisten välillä on Itä-Euroopan ja länsi-Euroopan kulttuurinen kohtaaminen. Meillä on Suomessa monissa ilmiöissä kulttuuriraja, joka kulkee etelästä Kymijokea ja Päijännettä pitkin pohjoiseen. Sen länsipuolella on länsieurooppalaista perua olevia kulttuuri-ilmiöitä, yleensä Ruotsista tullutta tai joskus etelästä Virosta, itäpuolella alkuaan idästä omaksuttua, savokarjalaisella alueella esiintyviä sekä aineellisia että mm. perheen tai suvun piiriin kuuluvia ilmiöitä kuten idässä; siellä tulee vastaan myös ortodoksisen kirkon piiristä lähtenyttä tapaperinnettä. Näitä eroja ovat lännessä kova leipä, idässä pehmeä, viikottain leivottava leipä, lännessä pitkä piimä eli siemenpiimä, idässä toisenlainen ”jamakka” ja uunipiimä, erilaiset talkkunat ja uunityypit; lännessä koukku- ja kehäaura, idässä hankoaatra.  Hevosvaljaat ja reet ovat olleet erilaiset, myös jopa saunavastan sitomistavat. Eroja on paljon.

Saksankielisen siirtoväen ja siirtokarjalaisten kesken on samaa ruokakulttuurin korostus: ”Meillä on uuniruokia ja leivonnaisia, lännessä keittoruokia; meidän ruoka on monipuolista ja hyvältä maistuvaa”. Tämä mieltymys omiin ruokiin on samaa, myös meillä vaikkapa piirakoiden voittokulku eli leviäminen ja pääsy kansallisruokiin ja diplomaattipöytiin Suomen ruokakulttuuria edustamaan.

Suuri ero on siinä, että meillä järjestettiin maatalouden piiristä tulleen siirtoväen asiat valtiollisesti ja kunnallisesti vuonna 1945 säädetyn maanhankintalain perusteella. Ratkaisevaa oli myös, että se saatiin aikaan eduskunnan lainsäädännön kautta demokraattisesti, ja samalla asutettiin myös rintamamiehet, joilla ei ollut ennestään maata. Näin taipuivat sopuun maanluovuttajat, joita olivat valtio, kunnat, seurakunnat, metsäyhtiöt ja yksityiset keskisuuren tai suuremman kuten kartanotilan omistajat. Niistä muodostettiin kunnissa päättäjien, joihin kuului aina myös siirtoväen edustaja, kesken sopien yhteistyön tuloksena, kuinka kaikki mahdolliset luovutettavat alat jaettaisiin maansaajien kesken. Jaettiin viljelystiloja, peltoala n. 15 ha, koko ala n.30 ha, 2-6 ha:n asuntoviljelystiloja, 2 ha:n asuntotiloja ja pienempiä tontteja. Tilan koko määräytyi Karjalan omistuksen mukaan, mutta pienempänä, metsäalaakin tuli viljelystiloihin mukaan. Viljelystilojen piti olla ”elinkelpoisia”. Kaikkiin asukasperhe sai rakentaa itse talonsa, mitä myös tuettiin piirustuksin, tarvikkein ja lainoin. Tilat olivat joko ”lämpimiä”, sisältäen peltoa tai ”kylmiä”, raivattavia, tosin voivat sisältää molempia aloja. Prosessi oli täynnä sovittelua, johtajanaan koulutetut asutusneuvojat. Vapaaehtoisia kauppoja tehtiin 17 % kaikista tiloista. Suuri uudistus saatiin kuitenkin läpi. Silti siirtoväelle ja rintamamiehille jäi valtava urakka, Pohjois-Karjalassakin pääosin kylmillä tiloilla. Seuraavaa sukupolvea koulutettiin eri ammatteihin ja yliopistoon saakka. Pohjois-Karjalassa suuri muutos elinkeinorakenteessa metsätöiden koneellistumisen mukana vei väkeä toisille paikkakunnille ja toisiin töihin. Valtava muutos on koettu täällä parin sukupolven aikana. Sitä työstetään edelleen taiteellisesti, elokuvallisesti tai kirjallisesti. Tehtäköön niin koko sillä osaamisella, joka karjalaisilla on syntymälahjanaan, kielen ja taidon rikkautta käyttäen.

Miten yleensä voidaan kulttuurien kohtaamista ja muutosta tutkia? Ensimmäinen tutkimus Suomen siirtoväestä on sosiologi Heikki Wariksen johtama yli tuhanteen haastatteluun ja tilastoihin perustuva Siirtoväen sopeutuminen. Tutkimus Suomen karjalaisen siirtoväen sopeutumisesta, joka ilmestyi jo 1952. Se on laaja perusteos, joskin Waris mainitsee, että kulttuurisopeutumista oli liian aikaista tutkia ja kylmien ja lämpimien tilojen vertailu jäi liian vähiin sekä kylmille tiloille joutuneiden siirto-ortodoksien tilanne, sillä monet heistä Pohjois-Savossa tuomitsivat tilansa elinkelvottomiksi (45 %). Sieltä muutettiin paljon pois tai avioiduttiin kantaväestön kanssa, jolloin usein siirryttiin luterilaiseen kirkkoon ja karjalankieli jäi syrjään.

Aloitin siirtoväen tutkimisen kansatieteessä kulttuurisopeutumisen kannalta, vaikka outona pidetyn aiheen valintaa kritisoitiin. ”Ei siinä ole mitään tutkimista”, eräskin professori sanoi. - Aihe johti minut valitsemaan haastattelupaikkakunnan silloin vielä toimineen sisäministeriön asutusasiain osaston tiedoista. Sieltä tuli vastaani Orimattilaan raivattu kirvulaisten viljelijöiden yhtenäinen asutusalue, jonne suuntasin haastattelemaan siirtokarjalaisia sekä yhtenäisessä kylässä että hajallaan asuvia sekä lisäksi paikkakuntalaisia. Aiheeni oli kulttuurien kohtaaminen eli aineellisen ja henkisen karjalaisperinteen säilyminen tai häviäminen, jatkuminen tai muuntuminen ja ympäristön suhtautuminen. Orimattilan lisäksi jatkoin tutkimusta Ruokolahdelle jääneen kirvulaisten naapurikylän parissa vertaillen sitä siirtolaiskohtalon saaneeseen kylään. Osoittautui että perinne säilyi valikoiden, kaikki ei säily, mutta jos säilyi, voi kysyä miksi ja miten se säilyi. Toisaalta siirto kiihdytti kehitystä uudistuksiin, joita oli tehtävä vaikkapa viljelyssä erilaisen maanlaadun vuoksi ja hankittava koneistusta, joten elinkeinojen suhteen uudistuksissa siirtokylä oli noin kymmenen vuotta edellä paikoilleen jääneestä. Perinteenä jatkuivat Orimattilan siirtokylässä keskinäiset vilkkaat naapurisuhteet ja yhdistystoiminta sekä luterilaisilla kirkossa käynti tiheämpänä kuin kantaväestöllä, samoin sunnuntaipäivän pyhitys eli vietto työtä tekemättä. Karjalaisia piirakoita ja muita ruokia alettiin valmistaa, kun omat leivinuunit saatiin uudistaloihin. Tapaperinne jatkui omien keskuudessa vaikkapa rotinoiden vientinä, mutta ulottui kaikkiin avioliittojen kautta karjalaisiin liittyneisiin paikkakuntalaisiin. Virpomista harrastettiin, mutta varottiin, ettei virpomista tulkittaisi kerjäämiseksi. Nämä tavat saivat yleensä hyvän vastaanoton ja jopa levisivät monilla paikkakunnilla. Eräät ilmiöt hävisivät kuten suur- tai veljesperheiden yhteistaloudessa asuminen ja miniän oljamissa käynti.
Kolmen sukupolven perhe sen sijaan säilyi maaseudulla pitkään.

Kun karjalaisia alettiin kutsua naapureina paikkakunnan pitoihin, paikkakuntalaiset huomasivat heidän tuovan piristystä ja eloa puheliaisuudellaan ja välittömyydellään sekä huumorintajullaan seurusteluun. Huomattiin myös, etteivät he välitä pienistä loukkauksista ja kestävät toisinaan ronskiakin huulenheittoa. Ainahan tulijoita koetellaan, ainakin miesten kesken oli kilpailuhenkisiä otteluita, olipa kyse ajokalujen, hevosten tai viikatteiden vertailusta. Naisten kesken taas syntyi puolin ja toisin kiinnostusta toisten käsitöihin, olihan karjalaisilla vaikkapa kudottua punapoimintaa ja kirjailuperinnettä, ”merkattuja” liinoja, neulakintaita, kuvioneuleita jne.; paikkakuntalaisilla taas vanhastaan lännessä ryijyjä ja muita seinävaatteita. Omaksumistakin tapahtui, esim. kirvulaiset opettelivat Heinämaan pitsejä ja Orimattilassa ostettiin sinne perustetun kirvulaisen verstaan huopajalkineita.

Olen sitten jatkanut näitä tutkimuksia, joista kerron vähän, että nähtäisiin, mitä kaikkea on ollut tutkimuskohteena. Koko maata koskevasta museoviraston aineistosta vuodelta 1957 ja ns. asutuskyselystä vuonna 1982, julkaisemani teos on vuodelta 1987 ja väitöskirja julkaistu 1994. Olin Joensuun ja Jyväskylän yliopistojen asutustutkimusprojektissa, jossa minulla oli tehtävänä Heikki Kirkisen valitseman Muolaan lounaishämäläisen asutusalueen (9 kuntaa) kulttuurisopeutumisen tutkimus. Sitä varten kiersin noissa kunnissa haastateltavien parissa vuosina 1988-1991, josta julkaisin kirjan.  Asutustoiminnan 50-vuotisjulkaisu on vuodelta 1995 Rintamalta raiviolle, jossa on myös joensuulaisten tutkijoiden useita artikkeleita, osuuteni siinä oli Uudenmaan lääniin tulleen siirtoväen kulttuuriperinne.

Aikanaan olin professori Niilo Valosen Suomalainen kylä –projektissa (33 kylää), jossa tärkein kohteeni oli Viinijärvi. koko Itä-Suomea edustava kylä, varsinkin kun siellä oli vanhastaan myös ortodoksinen kirkko ja asutus. Tässä kylässä jatkoin kyläelämää, varsinkin asumista koskevan osan jälkeen kylän siirtoväen ja kanta-asukkaiden kohtaamista koskevaa tutkimusta, sillä kumpaankin ryhmään kuului sekä luterilaisia että ortodokseja. Tämä kokonaisuus on hyvin kiehtova ja ainutlaatuinen, eikä uskonnosta johtuvaa vastakohtaisuutta tai nimittelyä tullut enää esiin kuin aikaisempina vuosisatoina kerrotaan olleen tai siten kuin paikoin Pohjois-Savossa, jossa paikalliset ensi kertaa tutustuivat ortodoksiseen siirtoväkeen Raja-Karjalan pitäjistä. Sopeuttavia tekijöitä ovatkin olleet kaikkialla jo ensimmäinen vaihe eli evakoiden majoitus paikallisten luokse, mikä mielestäni sota-ajan oloissa oli ainoa mahdollisuus saada katto pään päälle talvisaikaan, ja siinä tutustuttiin toisiinsa: ”Tavallisia ihmisiähän nämä ovat”. Toisena sopeuttavana oli siirtoväen ja paikallisten nuorten tutustuminen ja avioliittoisuus eri ryhmien kesken. Kaikkialla Suomessa oli avioliittoisuus ryhmien kesken yleistä, mikä oli hyvä suomalaisen geeniperimän kannalta.

Yleisesti voi todeta siirtoväen ja kantaväestön kohtaamisessa neljä vaihetta:

1. vaihe kuvataan usein ”kulttuurisokkina”, alkujärkytys ainakin Suomessa talvisodan alussa, kun jouduttiin Etelä-Kannakselta lähtemään parin tunnin varoituksella siten, että sai ottaa mukaan sen verran kuin jaksoi kantaa. Evakkoon lähdön jälkeen, joka kohtasi eri viikkoina eri vyöhykkeitä edeten pohjoiseen päin, lopulta vasta talvisodan päättymisen jälkeen – kuten pälkjärveläisiä – ja jolloin sai ottaa enemmän mukaan ja kuljettaa junien ohella tavaraa myös omin ajoneuvoin, seurasi seuraava

2.vaihe: Perinteestä luopumisen vaihe tai vähintään epätietoisuuden tai epävarmuuden vaihe, jonka aikana uuden elämän aloittamisen vaikeudet näyttivät suurilta, kunnes maansaajien asutuslaki eteni ja tulevaisuus alkoi selkeästi sarastaa. Vanha polvi kaipasi Karjalaan. Kaupunkilaiset olivatkin saaneet itse etsiytyä joko muuanne Suomeen siirrettyjen tuotantolaitosten palveluaan jatkaen tai itsenäisinä kunnan tai valtion viroissa jatkaen, osa nuorista myös siirrettyjen koulujen mukaan opiskeluaan jatkaen, kunnes luovutetun alueen kunnat ja seurakunnat lopetettiin vuoteen 1950 mennessä.

3.vaihe: Uudestaan rakentumisen vaihe alkoikin niistä kotoutumisen merkeistä, joissa alkuperäinen eli karjalainen kulttuuri sai tilaa ja ilmenemismuotoja ja palattiin entistä tietoisemmin entiseen elämäntapaan. Kaiken aikaa tärkeimmät perheen ja suvun kesken vaalitut sosiaaliset suhteet kannattelivat yksilön perusturvallisuutta, mutta nyt alkoi myös siirtokarjalainen identiteetti rakentua ja se rohjettiin tuoda entistä enemmän esiin uudessa ympäristössä. Saatoin todeta tämän ensimmäisen tutkimuskohteeni kylässä, jossa kerrottiin piirakoiden paiston melkein sammuneen evakkoajan leivinuunien puutteeseen ja sähköuunien senaikaiseen tehottomuuteen, mutta nyt se elpyi, kun omien asutustilojen uusiin tupakeittiöihin tuli kunnon leivinuunit.
Karjalaiset naiset ja emännät vaikuttivat tähän vaiheeseen tehokkaasti tuoden karjalaisen ruokaperinteen ja käsitöiden teon uusiin tiloihinsa kutoen monesti itse uuden kodin tekstiilit ikkunaverhoista sängynpeitteisiin ja lattiamattoihin. kaikki kunnia siis karjalaisille naisille ja samoin miehille. jotka kätevyyttään ja isiltään opin saaneina rakensivat taloja, ulkorakennuksia ja jopa huonekaluja uusiin koteihinsa. Tämäkin vaihe on varmasti vertaansa vailla oleva käsin tekemisen vaihe Euroopassa.

4. vaihe: Tietoisen kulttuuri-identiteetin vaalimisen vaihe. Neljäs vaihe ulottuu jo seuraavaan sukupolveen. Se edellyttää tiedon hankkimista entisestä kotiseudusta, usein juuri yhdessä muiden kanssa toimintaa, kotiseutumatkoja, usein sukututkimusta tai muuta tiedon keräämistä. Tässä haluaisin korostaa etevän pälkjärveläisen Juho Aukusti Leskisen työtä perinteentallennuksessa. Hän on tuttu monelle, lähettänyt tarkkoja, selkeitä, hyvin monipuolisia selostuksia ja perinnekuvauksia museoviraston, Suomalaisen kirjallisuuden seuran ja Karjalaisen perinteen työryhmän arkistoihin. Hänen elämäntyötään kunnioittaen voitaisiin koota hänen eri arkistoihin tallentamat kirjoitukset ja kuvaukset yhdeksi julkaisuksi. Jos saadaan lupa omaisilta, voitaisiin tällainen julkaisu toimittaa ennen kuin 70 vuoden aika asianomaisen kuolemasta tulee täyteen.

Karjalaisuus elää ajassa. Karjalaisuuden tulkinta voi muuttua ajan kuluessa tai ainakin eri korostukset nousevat esiin. Toisinaan on palattava perusasioihin. Tuntuu, että entistä useammin joutuu selittämään ulkopuolisille, mitä Karjala oli, että se kuului Suomeen, että Suomessa on syntynyt siirtokarjalainen identiteetti yhteisen karjalaisen identiteetin yhdeksi ulottuvuudeksi ja että se jatkuu tulevaisuuteen. Sukupolvesta toiseen tiedetään näistä juurista ja se säilyy rikastuttavana ja myös evakuoinnin ja uudelleen sijoittumisen vaikeuksista huolimatta toiveikkaana, iloisena ja myötämielisenä, rakkaana ja rakastavana karjalaisuuden henkenä tulevaisuuteen.