Kesäjuhlien päätössanat 12.7.2015

Maija Boshkov

Kesäjuhlien päätössanat 12.7.2015 Joensuussa

Rakkaat heimosiskot ja -veljet, hyvät juhlavieraat

Muistot imetään jo lapsuudessa!   Mennyt elää meissä ja kokemukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Yhä useampi sodan lapsen jälkeläinen pysähtyy miettimään, miten sota ja evakkous oikeastaan vaikutti omiin vanhempiimme. Liian usein näin käy vasta sitten, kun vanhempaa ei ole enää vastaamassa heränneisiin kysymyksiin. Kaikki me olemme tietyllä tavalla edellisen sukupolven ja vanhempiemme jatkeita eikä lapsuudesta pääse ikinä eroon.

Vasta myöhemmällä iällä olen ymmärtänyt, että vanhemmillani oli koti-ikävä.  He ikävöivät menetettyä kotiseutuaan, kotejaan, ystäviään, naapureitaan, luontoa, lapsuuttaan, menetettyä nuoruuttaan. Ikävää lievittivät toisten pälkjärveläisten ja sukulaisten vierailut niin Kiihtelysvaarassa kuin sitten myöhemmin Tohmajärvellä. Paikannimet Pälkjärvi, Naatselkä, Makarii, Sortavala tulivat tutuiksi jo lapsuudessani. Tuolloin ei vielä maantieto ollut hallussa, mutta opin jo silloin, että ne ovat rakkaita paikkoja vanhemmilleni. Maaninka ja Laihia jäivät myös muistiini, mutta niihin paikkoihin on jäänyt myös tummia sävyjä.

Keväisin äiti puhui aina miten ne valkovuokot kukki siellä Pälkjärvellä. Vasta vuonna 2007 tajusin miksi. Olin silloin nimittäin ensimmäisellä valkovuokkomatkalla. Olin kova laulamaan, milloin isäni tekemässä kiikkutuolissa milloin keinussa navetan ylisillä. En ole varma, kumman opin ensin "Jänis istuu maassa vai "jo Karjalan kunnailla lehti ipuu". Miehet keskenään puhuivat sotajuttuja. Taisi olla sen aikaista vertaistukea.

Pitäjäseuran kesäjuhlat olivat kesän kohokohta vanhempieni kesissä. Aina he lähtivät yhtä innostuneina juhlille ja kun he sieltä tulivat, saattoi aistia miten onnellisia ja iloisia he olivat kohtaamisista ja kuulumisten vaihtamisesta toisten pälkjärveläisten kanssa. Kesäjuhlat olivat juurihoitoa parhaimmillaan!
 
Ruuhkavuosien mentyä ohi myös meille sisaruksille, toisen polven pälkjärveläisille, kesäjuhlista on tullut viime vuosina joka kesäinen kohtaamisen paikka. Veljemme koti Sortavalan kadulla on ollut tukikohtanamme. Kukin meistä on ottanut oman paikkansa pälkjärveläisten ketjussa: Mikko kuten isämmekin pitäjäseuran johtokunnassa, Lissu Kirsti-serkun kanssa pääkaupunkiseudun pälkjärveläisten innostuneina vetäjinä ja Pälkjärvi-lehden toimittajina. Minä puolestani olen enemmänkin Martan roolissa ja huolehdin serkkuni Pirkon kanssa kahvin keitosta ja tarjolle panosta pääkaupunkiseudun tapaamisissa.

Uskon saaneeni karjalaisista juurista itselleni tietynlaisen ulospäin suuntautuneisuuden ja sosiaalisuuden. Evakkogeenit ovat ehkä vaikuttaneet siihen, että matkalaukku on ollut lähes 43 vuoden ajan oleellinen osa elämääni. Työ on kuljettanut minua maailmalla. Karjalaisuus on ollut voimavarani.  Aina olen kyllä tiennyt mistä olen kotoisin ja minne kuulun. Mistä vanhempani olivat kotoisin ja mitä kaikkea he ovat joutuneet kokemaan menettäessään kotinsa.  Juuret ovat tärkeitä ja olen ylpeä niistä. Vanhemmiten niitten merkitys vain korostuu.  Mitä enemmän ihminen ymmärtää juuriaan, sitä vahvemmaksi hän tulee. Evakkouden tunnot, kokemukset ja realiteetit, pakon sanelemina, juuristaan repäistyiltä - auttavat ymmärtämään myös nykyajan pakolaisia.

Ihmisten tavoittamisesta on tullut helpompaa, mikä on tehnyt mahdolliseksi myös aiempaa tehokkaamman uusien jäsenien rekrytoinnin. Yhä enemmän käytetään sosiaalista mediaa, jossa mukana olo on entistä tärkeämpää. Omien juurien etsiminen on internetin aikakaudella helppoa ja saa monen innostumaan esille tulleista karjalaisista juuristansa ja sitä kautta löytämään oman paikkakuntansa pitäjäyhdistyksen tai sukuseuran kautta.  Toisaalta mielekästä yhdessä tekemistä, yhteisten arvojen jakamista ja yhteisen asian hyväksi toimimista ei ole mahdollista digitalisoida. Jokainen sukupolvi löytää oman karjalaisuutensa - vanhan polven ei tarvitse sitä heille tehdä. Karjalaisuuden elämyksellisyys on vahvuutemme. Se, mikä koskettaa sinua, koskettaa myös muita.

Lauri Pohjanpään runo " Lapsuuden maa" kuvaa parhaiten tuntojani tänään, tässä ja nyt:

Ja se metsä oli maailman sinisin
ja vehrein se nurmikkorinne.
Ja usein vielä unissain vaellan
ma kauas sinne, kauas sinne.

Ja siellä on maailman kauneimmat
ne sinipunakukkaiset pellot.
Ja niin heliästi helise ei kirkonkellot
kuin siellä ne sinikellot.

Ja ma muistan ne koivut ritvaiset
siellä viheriässä haassa.
Ei missään niin valkeita koivuja kasva
kuin kaukana lapsuuden maassa.

Ja koivujen läpi ei milloinkaan
niin taivas loistele seessä.
Sen alla yhä unissain vaellan
ja mulla on silmät veessä.


Kiitos juhlajärjestelyistä, tavataan taas ensi vuonna!

 

Vas. Maija kiikkuu kotipihalla isän tekemässä kiikkutuolissa kesällä 1952. Kuva Maijan albumista. Oik. Lapsuuden maa sinikelloineen Kiihtelysvaarassa kesällä 2008 Lissu-siskon kuvaamana. Metsän reunassa isän rakentama lato.