Timo Leskisen puhe Pälkjärvellä 17.5.2015

Timo Leskinen, pastori

Puhe Pälkjärven sankarihaudalla kaatuneiden muistopäivänä 17.5.2015

 


Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Rakkaat Pälkjärven perilliset.

Uskonpuhdistajamme Martti Luther kirjoitti 1520 -luvun lopulla meille tutuksi tulleen virren ”Jumala ompi linnamme”. Sitä lauloi aikanaan jo Ruotsin armeija Breitenfeldin ja Lützenin kunnian kentillä. Sillä on saateltu Moskovaan Suomen rauhanvaltuuskunta ja se on ollut perusohjelmistoa aina, kun maamme kohtalonvuosia muistellaan. Hyvällä syyllä virttä voi kutsua ”sankarihautavirreksi”.

Luen alkurukoukseksi siitä 1. säkeistön. Jumala ompi linnamme / ja vahva turva aivan, / on miekkamme ja kilpemme / ajalla vaaran, vaivan. / Se vanha vainooja, / kavala, kauhea, / on kiivas kiukkuinen / ja julma hirmuinen. / Vain herra hänet voittaa. (V. 170:1)

Iskevää tekstiä. Alunperin Lutherin taisteluvirsi ei tietenkään ollut armeijan tilaustyö vaan tarkoitettu seurakuntakäyttöön. Se viholliskuva, johon viitataan, koskee sielunvihollista, perkelettä ja hänen joukkokuntaansa. Ei siis turkkilaisia, pappenheimilaisia, tanskalaisia tai venäläisiä. Sama viholliskuvan ongelma päivittyy oman aikamme islamissa. Muslimien ääriryhmät: talepanit, alqaida, isis ja mitä niitä onkaan, saarnaavat ”jihadia”, pyhää sotaa vastapuolenaan epäpyhä langennut läntinen maailma. Maltilliset koraanikoulut taas vetoavat vanhempaan islamin valloitussotia edeltäneeseen tulkintaan, jossa korostuu sisäisen kiusaajan lannistaminen. Siis ihan kuten Lutherin virressäkin on asia.

Reaalimaailmassa tahtoo vain käydä niin, että paha saa ihmiskasvot: vihollinen leimautuu esim. kansakunnan, kielen, ihonvärin, uskonnon ja ideologian mukaan. Mutta oikeastikin paha voi ruumiillistua, kun valtio ahneudessaan ja omia kuviteltuja uhkia torjuessaan rupeaa piirtelemään uusia rajoja ja vääristelemään historiaa. Näin on käynyt täällä Karjalassa meille Pälkjärven perillisille ja meidän vanhemmillemme. Nykyajassa tämä sama kuvio toistuu Ukrainan suunnalla. Siksi tänään, kaatuneiden muistopäivänä, seisomme tällä sankarihaudalla kunnioittamassa kaikkensa antaneita pitäjän nuoria miehiä. Ääritilanteissa koti, uskonto ja isänmaa konkretisoituvat äärimmäisinä tekoina. Siitä asenteesta oli kuitenkin sotahulluus kaukana.

Viime kesän pitäjäjuhlilla muisteltiin 70 vuoden takaisia Kannaksen suurtaisteluita ja toiseen evakkoon lähtöä. Nyt viikko sitten äitienpäivän edellä tiedotusvälineet noteerasivat näyttävästi samat 70 vuotta kuluneeksi aseiden vaikenemisesta Euroopan laajuisesti. Eri puolilla maanosaa päivää juhlittiin paraatein, puhein ja manööverein. Punaisella torilla rullasivat uhmakkaat uudet ohjuslavetit. Itse pääsin vaimon kanssa seuraamaan Naton taistelukoneiden näyttäviä piruetteja Viron saarten yllä. Myös omia Hornettejamme oli ilmassa Lapin taivaalla. Kaikki tämä kertoo hermostuneesta pullistelusta valtioiden suhteissa.

Tämänkertainen valkovuokkoretki Pälkjärvelle on saanut minut tavallista herkemmälle mielelle. Olen muistellut ensimmäistä matkaa 90 -luvun puolivälissä. Köyhältä täällä rajaseudulla silloin näytti. Yhteyksien avautuminen loi kuitenkin optimistisia kuvia alueen tulevasta kehityksestä. Kovin vähiin ainakin talouden nousu on 20 vuodessa jäänyt. Sentään pitäjäseuran oman aktiivisuuden tuloksena on paikallista hautausmaata kohennettu, sankarihauta-alue uudistettu, muistokiviä pystytetty ja yksittäisiä ystävyyskontakteja luotu. Suuri naapuri puolestaan ei näytä juuri raja-alueen väestöstään ihmeemmin perustavan. Mitä nyt on uuden mutta huonolle hoidolle jääneen tien Sortavalaan rakennuttanut. Olen mielessäni kysellyt, miten tästä eteenpäin jos poliittinen jännite vielä kasvaa. Ruvetaanko esim. asettamaan uusia matkustusrajoituksia länsituristeille? Koetaanko pitäjäseurojen retket puheineen ja seppeleineen viranomaistaholla jatkossa poliittisena agitaationa? Säilyttääkö tämä sankarihauta-alue ja moni muu meille tärkeä kohde koskemattomuutensa? Tällaisia huolenaiheita on itäiselle taivaanrannalle noussut kummittelemaan.

Historian saatossa Suomen kansa, ja etenkin me karjalaiset, olemme oppineet toteamaan: ”Kaikki on suuremmassa kädessä”.

Loppurukoukseksi luen Lutherin taisteluvirren 2. säkeistön. On turha oma voimamme / vääryyden valtaa vastaan. / Me turman vallat voitamme / Herrassa ainoastaan. / Hän, Kristus kuningas, / on voitonruhtinas, / lyö joukot helvetin, / ne tallaa jalkoihin / ja voiton meille saattaa. (V. 170:2)

Kuvat Lissu Kaivolehto