Matkailua Neuvostoliitossa 1970- ja 1980-luvulla

Veijo Sykkö

Esitelmä Pälkjärven pitäjäseuran tarinaillassa Joensuussa 8.4.2015

 

Matkailua itärajan takana Neuvostoliiton aikaan

Keskityn tämän tarinaillan keskustelussa Neuvosto- Karjalan alueen avautumiseen ja siihen liittyen Niiralan/Värtsilän raja- aseman asteittaiseen avautumiseen. Karjalan alue oli alueena Neuvostoliitolle turvallisuus strategista aluetta. Näin ollen neuvostoliittolaisilla ja myös Karjalan alueen asukkailla liikkuminen oli siellä luvan varaista, ja alue oli tarkoin vartioitua. Huonokuntoisilla maanteillä oli hyvin tehokkaasti järjestetyt, puomitetut vartioasemat, ja niissä aseistetut vartijat tarkastivat henkilöllisyyspaperit ja alueelliseen liikkumiseen oikeutetut lupapaperit.

Henkilökohtaisesti kiinnostuin 1970- luvun alussa Karjalasta, koska silloinen vaimoni oli syntynyt Sortavalan Helylässä. Siihen aikaan olin hyvin läheisesti tekemisissä eri neuvostoviranomaisten kanssa. Olin silloin saanut Intouristin kanssa solmittua ainoana yksityisenä matkatoimistona Suomessa kaikki oikeudet järjestää turisti-, liike-, ja erikoisryhmien matkoja Neuvostoliiton alueelle, johon sopimukseen sisältyi myöskin kolmansien maiden matkat Neuvostoliittoon. Sain sopimukset myös Lokakuun rautateiden kanssa heidän lippujensa lipunkirjoitusoikeuksiin, kuten myös valtiollisen lentoyhtiön Aeroflotin lippujenkirjoitusoikeudet. Tein sopimukset vakuutusyhtiö In Kostradin kanssa tarvittavista vakuutuksista, joilla turvattiin mahdolliset vahingot turisteille. Tämän edellä mainitun laajan neuvostoviranomaisverkoston vuoksi oli luonnollista, että Neuvostoliiton suurlähetystöön ja lähetystön virkamiehiin syntyi henkilökohtaiset tuttavuudet. Siihen aikaan Neuvostoliiton suurlähettiläänä oli Stepanov, joka järjesti lähetystöönsä kutsuja, ja olin heidän kutsuvieraslistallaan mukana. Näillä kutsuilla tutustuin myös presidenttiimme Urho Kekkoseen.

Kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa oli tuolloin bilateraalista kauppaa, jonka piiriin matkailukin kuului. Se tarkoitti käytännössä sitä, että sillä samalla rahamäärällä, minkä suomalaiset käyttivät matkustaessaan Neuvostoliittoon, saivat suomalaiset rakentajat rakentaa hotelleja Intouristille. Maksuliikenne tapahtui kokonaisuudessaan Suomen pankin kautta, jolloin bilateraalinen tili pysyi myös tasapainossa. Kauppakomission pääsihteerinä toimi tohtori Biskulov, johon myös tutustuin. Hän toimi myöhemmin Venäjän presidentin Boris Jeltsinin talousneuvonantajana.

Tämä laaja tuttavapiiri kävi vieraanani usein täällä Pohjois- Karjalassa, jolloin järjestin tilaisuuksia kesämökilläni sekä kotonani Joensuussa. Näihin tilaisuuksiin kutsuin aina laaja- alaisesti sen aikaisia pohjoiskarjalaisia vaikuttajia. Tällä tavalla vaikutimme omalta osaltamme kaikissa tilaisuuksissa Niiralan/Värtsilän raja- aseman avaamisen tärkeyden puolesta. Mielestämme se oli merkityksellistä maakunnan kaupankäynnin ja maittemme kansalaisten liikkumisen kannalta. Painotimme aina näissä tapaamisissa kotiseutunsa menettäneiden ihmisten halua ja kaipuuta päästä käymään entisillä asuinsijoillaan luovutetussa Karjalassa. Kaikilla näillä tapaamisilla käytiin aina Värtsilässä paikanpäällä esittelemässä Värtsilää. Tiesimme jo silloin, mikä vaikutus tällä turismilla maittemme välillä tulisi olemaan. Sinisen tien avautuminen Tyynelle merelle asti tuli myös mainittua. Aktiiviset avainhenkilöt koko raja- asemahankkeessa olivat maaherra Esa Timonen, maakuntaneuvos Osmo Kuivalainen, vuorineuvos Sulo Tervo, Itä- Suomen yliopiston rehtori Heikki Kirkinen ja silloinen Värtsilän rautatieaseman päällikkö sekä luonnollisesti Värtsilän kunnan ja Tuupovaaran kunnan edustajia. Tehtäväni oli osaltani tämän laajan tuttavaverkoston hyödyntäminen heidän vaikuttaessaan viralliseen Neuvostoliiton ulkopoliittiseen johtoon. Esa Timonen vaikutti voimakkaasti Suomen ulkopoliittiseen johtoon. Hän sanoi jopa neuvostoliittolaisille niin, ettei lähde eläkkeelle ennen kuin raja- asema avautuu. Varsinkin rehtori Heikki Kirkinen , joka oli ansioitunut Karjalan historian ja karjalaisen identiteetin tutkijana, oli hyvin sitoutunut tämän asian eteenpäin viemisessä. Näissä järjestämissäni tilaisuuksissa olivat mukana Pohjois- Karjalan rajavartioston komentaja eversti Paanila sekä Pohjois- Karjalan sotilaspiirin komentaja eversti Savolahti. Nämä viranomaiset tiesivät myös aina hankkeen etenemisen vaiheet. Sanomalehti Karjalaisesta osallistuivat tilaisuuksiin päätoimittaja Pekka Sitari ja varapäätoimittaja Aatto Jääskeläinen. Uutisointi oli myös tasokasta, eikä hanketta pilattu väärällä uutisoinnilla. Näin syntyi tästä rajahankkeesta kokonaisuus.

Niirala/ Värtsilä raja-aseman historia

Heinäkuussa 1945 perustettiin Tohmajärven asemalle tilapäinen tulliasema sotakorvausliikennettä varten. Sotakorvausten päätyttyä tavarakauppa jatkui. Vuonna 1956 tulliasema siirrettiin Niiralan rautatieasemalle Värtsilän kuntaan. Joensuun tullikamarin alaisuuteen kuuluva väliaikainen tulliasema hoiti vain tavaraliikennettä ja raja voitiin ylittää vain rautateitse.

Maantieliikenne alkoi vuoden 1964 alussa, jolloin alkoivat puutavarahakkuut Neuvostoliiton puolella ja puu kuljetettiin Suomeen täältä. Samoin Niiralan tulliasema toimi apuna, jos Vainikkalan junaliikenne Vainikkalassa ruuhkautui. 1980- luvulla Niirala palveli junaliikennettä klo 6- 22. Tuolloin Niiralassa alkoi kulkea entistä enemmän kauttakulkuliikennettä.

Rajoitettu luvanvarainen matkustajaliikenne Niiralasta tuli mahdolliseksi vasta 1988. Neuvostoliitto oli halukas avaamaan Niiralan henkilöliikenteelle laajemminkin. Vuonna 1990 saatiin valmiiksi raja- aseman uusimista koskeva Tullin ja Rajavartiolaitoksen yhteinen hankesuunnitelma. Niiralasta tuli rajoitettu passintarkastuspaikka vuonna 1992. Rajan saivat edelleen ylittää vain Suomen ja Venäjän kansalaiset. Vuonna 1994 valmistui uusi tulli- ja raja- asemarakennus. 1.12.1995 Niiralasta tuli kansainvälinen rajanylityspaikka. Ympäri vuorokautisena Niirala avattiin 1.9.2005. ( lähde: Tullimuseo)

Henkilökohtaisia muistoja  1970- ja 1980- lukujen Karjalan matkoista suljetulle alueelle

Minulla oli Helsingissä Kansakoulukadulla tuotantotoimisto, jossa tutustuin tohtori Hallmaniin ja dosentti Suutariseen. He olivat kuulleet järjestämistäni erikoismatkoista. Nämä miehet tulivat puhumaan siitä, että olisiko mahdollista käydä JR.9:n entisillä taistelupaikoilla, jossa he olivat molemmat taistelleet.

Lupasin heille, että kyselen Moskovassa käydessäni sinänsä näin arkaa asiaa Intouristin johdolta. Niinpä kerran eräällä matkallani rohkenin ottaa tämän asian esille, vaikka oli vaara että vaarannan samalla omaa liiketoimintaani. Esitin asian In Turistin Suomen osaston johtajalle Nina Savretskajalle, joka lupasikin selvittää edelleen asiaa. Aikaa kului vuosi. Luulin jo asian hautautuneen, mutta eräällä matkallani samainen Savretskaja yllättäin ilmoitti, että matka on mahdollista järjestää, ja voimme aloittaa matkan ohjelmasuunnittelun.

Sovimme jo siinä, että JR 9:n henkilömäärä saa olla 40 henkilöä. Matka tapahtuu siten, että menemme bussilla Vaalimaalta Leningradiin, jossa vastaanottajana tulee toimimaan Leningradin sotilaspiirin johto. Ohjelmaan liittyy sotilaspiirin vastaanotto illallisineen, jossa viralliset puheenvuorot käytetään kummaltakin osapuolelta. Illallisen jälkeen, samana iltana siirrytään yöjunaan, joka vie matkalaiset Petroskoihin. Siellä puolestaan ovat vastassa samalla rintamalohkolla taistelleet neuvostoliittolaiset sotilaat. Petroskoissa ohjelmaan tulee kuulumaan liikkuminen eri taistelupaikoilla. Yhteiset illalliset kuuluvat myös kaksi vuorokautta kestävälle matkalle. Paluureitti olisi samaa reittiä takaisin.

Palattuani Helsinkiin, minulla oli mukanani tämä ohjelma aikatauluineen esitettäväksi JR. 9:n sotaveteraaneille. Nämä keräsivät joukostaan sopivan porukan osallistumaan tälle matkalle. Pyrittiin siihen, että joukkoon ei tulisi ”viinamäen miehiä” mahdollisine jatko- ongelmineen.

Lähdin itse myös tulkkien kanssa ryhmän toivomuksesta matkalle mukaan varmistamaan matkan onnistumista. Oma lähtöni oli tosin vaarassa peruuntua muutama päivä ennen matkaa kesämökillä tapahtuneen kaasupullon räjähdyksessä kasvoihini syntyneiden palovammojen vuoksi. Lääkäri kielsi matkan. Mutta kun seurueessa oli mukana lääkäreitä, pääsin mukaan tohtori Hallmanin voidellessa palaneen naamatauluni jo lähtiessä kokoontumispaikalla Lappeenrannassa.  Kenraali Syrjä ei ollut JR. 9:ssä taistellut, mutta matkaseurue otti hänet Moskovan sotilasakatemian Runssin käyneenä matkanjohtajaksi. Matkaan liittyi myös ehtona se, että kunniamerkkejä ei saanut olla mukana kenelläkään. Kenraali Syrjä ei kuitenkaan tätä neuvoa noudattanut, joten hänen kunniamerkkinsä jouduttiin riisumaan Vaalimaan tullissa, joka myöhästytti myös matka- aikaa sovitulle vastaanotolle. Perillä Leningradissa sikäläisen sotilaspiirin päällikön johdolla oli järjestetty virallinen vastaanotto illallisineen ja ennalta valmistettuine puheineen. Ohjelma sujui hyvin.

Vastaanottoseremonioiden jälkeen siirryimme yöjunaan. Matka Leningradista Petroskoihin sujui junalla pimeässä, vaunujen ikkunat peitettynä, veteraanien kerratessa muistojaan ja tarkkaillessa milloin missäkin kohtaa juna oli menossa. Paikat olivat tarkasti muistissa. Eivätkä miehet voineet välttää kiusausta käydä katsomassa vaunun ovesta matkan varrelle osuvia maisemia ja kyliä. Tuttuja olivat pimeässäkin. Matkanjohtajana toimineen kenraali Syrjän käytös suivaannutti matkan aikana miehet siinä määrin, että Petroskoissa hänet laitettiin bussin takapenkille istumaan. Matkanjohtajaksi vaihtui dosentti Suutarinen.

Hotellissa vietetyt illalliset olivat hyvin herkkiä tilanteita molempien maiden sotaveteraaneille. Molemmat osapuolet muistelivat, miten missäkin tilanteessa hengissä selvisivät. Jopa vanhat sotajermut kyynelehtivät.

Paluumatkalla seurueella oli ohjelmassa Leningradissa Tuntemattoman sotilaan haudalla seppeleen lasku. Vuosi oli 1976.

Esitykseni alussa mainitsin, miksi kiinnostuin Karjalasta, johon kulminoituu omalta osaltani taistelu Niiralan/ Värtsilän raja- aseman avaaminen. Ensimmäinen suljetun Neuvosto- Karjalan matkani tapahtui seuraavalla tavalla: Kysyin Leningradin In touristin protokolla päälliköltä Vladimir A. Mihailovilta, olisiko mahdollista käydä vaimoni lapsuuden kotiseudulla Helylässä?  Elettiin 1970- luvun alkua. Vladimir vastasi minulle heti, että kyllä se onnistuu. Samalla sovittiin matkan ajankohta. Samainen Vladimir oli myöhemmin valmistelemassa Mauno Koiviston ensimmäistä valtiovierailua presidenttinä Neuvostoliitoon Leningradiin.

Tulimme omalla henkilöautollamme vaimoni kanssa sovittuna ajankohtana Leningradiin, jossa veimme automme Intouristin autotalliin säilytettäväksi. Yövyimme sviitissä Hotelli Astoriassa, joka sijaitsee Iisakin kirkon vieressä. Seuraavana aamuna lähdettiin hyvin aikaisin aamulla kohti Sortavalaa mustalla, isolla Tzaika- merkkisellä henkilöautolla. Kuljettajana meillä oli KGB:n kapteeni vierellään KGB:n eversti. Me matkustajat istuimme takapenkille. Kolmantena oli edellä mainitsemani protokollapäällikkö Mihailov. He olivat varanneet evääksi matkalle mukaan paistettua lihaa, leipää, voita, kurkkua, eikä votkakaan ollut unohtunut. Tunsimme matkustavamme suorastaan ylellisesti. Matkamme varrella oli paljon vartioituja kontrolliasemia, mutta puomit avautuivat aina ilman pysähtymistä. Vartijoilla käsi nousi lippaan. Huomasimme heti, että auton numero oli ennakkoon tiedossa.

Saavuimme Sortavalaan, jossa eversti kävi ilmoittautumassa KGB:n toimistossa. Matka jatkui Helylään, vaimon lapsuudenkodin maisemiin, joka sijaitsi Helylän joen varressa vastapäätä Helmijärven vaaraa. Helmijärvestä vesi tuli Sortavalan kaupungin alueelle, ja niin kuuleman mukaan tulee nykyisinkin. Olin varmistanut tarkan osoitteen ennen matkaan lähtöä, joten osasimme hyvin paikalle. Lastenkotina aikaisemmin toiminut talo oli vielä pystyssä. Vaimolla meni kyllä aikaa ennen kuin hän tunnisti paikat, koska aikaa oli välillä ehtinyt vierähtää noin neljäkymmentä vuotta. Saman illan ja yön aikana palasimme samaa reittiä takaisin Leningradiin. Matka onnistui, mutta sitä ennen meidän oli luvattava seurueemme venäläisille upseereille, ettemme kerro matkastamme mitään kenellekään. Tosin muutama valokuva tuli muistoksi otettua, eivätkä edes sitä kieltäneet.

Sattuman sanelemia juttuja

Matkatoimiston yrityskauteni alkuvaiheessa, sattui onnekkaita sattumia. Sain matkojen vetäjäksi Neuvostoliittoon Esko Nyström nimisen henkilön, jonka toisena äidinkielenä oli venäjä. Hän oli vanhempiensa kanssa muuttanut kaksivuotiaana Suomen Porista Amerikkaan, jossa hän oli käynyt koulunsa, joten hän puhui hyvin myös englantia. Siihen aikaan oli tavallista, että suomalaiset muuttivat Amerikasta Neuvostoliittoon ihanneyhteiskuntaa rakentamaan. Näin tässäkin Eskon perheessä oli syntynyt päätös muuttaa Moldovaan. Neuvostoliittoon muuton jälkeen mies joutui palvelemaan neuvostoarmeijan sukellusvenejoukoissa. Kun sota loppui, hänen vanhempansa olivat jo kuolleet, eikä hänellä ollut mitään perhesuhteita Neuvostoliiton puolella, koska hänen sikäläinen vaimonsakin oli kuollut.  Niinpä hänen onnistui sodan jälkeen kuin ihmeen kaupalla muuttaa Suomeen. Ennen Suomeen pääsyä hänellä oli takanaan monimutkainen hakemusprosessi, jonka lopputuloksena olisi voinut tulla Suomen sijasta matka Siperiaan. Lupapaperin saatuaan Eskolla oli kaksi viikkoa aikaa poistua maasta.  Ajat olivat sellaiset.

Matkojeni vetäjänä Moskovassa hän tutustui erääseen venäläiseen sirkustaiteilijaan, jonka kanssa hän myöhemmin solmi avioliiton. Tämä Tatjana oli Leonid Breznevin tyttären hyvä ystävä. Kyseinen henkilö oli korvaamaton vaikuttaja matkailubisneksieni onnistumisen kannalta Neuvostoliitossa. Lahjakas Tatjana myös esiintyi matkailuyritykseni eri tilaisuuksissa.

Nyt myöhemmin, kun sukututkimuksia on tehty, on oman sukunikin alkujuuret varmistuneet luovutetun Karjalan alueelta lähteneiksi.

Kommelluksia

Bussimatkoilla silloiseen Leningradiin sattui tietysti hyvinkin monenlaisia kommelluksia, joista tässä pari esimerkkiä; Virallisia rahanvaihtopisteitä oli siihen aikaan hotellien infopisteissä, mutta vaihtokurssi oli virallisissa pisteissä huonompi kuin kadulla vaihdettaessa sen aikaisilta bisnesmiehiltä, joten turistit silloin tällöin sortuivat valuuttakauppaan kadulla. Hyvin usein kävi kuitenkin niin, että markat menivät ja tilalle tuli vastineeksi nippu sanomalehti Bravdan sivuilta leikattua paperisilppua.

Neuvostoliiton matkailu oli massamatkailua. Muutaman vuorokauden mittainen matka maksoi 250 markkaa/henkilö täysylöspidolla.  Bussimatkat Leningradiin olivat yleensä kestoltaan sellaisia, että mentiin perjantai- iltana ja perillä oltiin kaksi vuorokautta.  Perille päästyämme, ennen bussista purkautumista hotelliin sovittiin ryhmien kanssa sunnuntaiaamuna paluumatkalle lähdön ajankohta.  Ryhmissä oli joskus mukana sellaisia, jotka eivät osallistuneet viralliseen matkaohjelmaan. Yleensä he ilmoittivat, ettei heitä kaivattaisi ennen sovittua lähtöaikaa. Sunnuntaina lähtöajan koittaessa bussista saattoi puuttua laskennassa joku paluumatkalle lähtijä. Jouduttiin odottamaan, jolloin ryhmä rupesi hermostumaan odotellessa. Odotettavan ilmestyessä bussille, hän saattoi olla hyvinkin vähiin vaatteisiin pukeutunut. Yöpaikassa olivat vain vaatteet hävinneet, ja siitä myöhästyminen johtui. Muut matkustajat luovuttivat ylimääräisiä vaatteitaan niitä tarvitsevalle. Suomen puolelle palattuamme myöhästynyt matkustaja tarjosi koko ryhmälle ruuan palkkioksi odotuksesta, jolla viivytys oli kuitattu.