Evakkomatka ja traumat / Pertti Sarlund

Elettiin elokuuta 1944 ja sotatorvet olivat soineet jo kesäkuusta alkaen eri rintamilla. Pitkät evakkokuormastot olivat jo vaeltaneet yli kaksi kuukautta Karjalan pölyisiä maanteitä, karjalainen kansa oli liikekannalla. Oli koettu Elisenvaaran paljon siviiliuhreja vaatineet pommitukset kun venäläiset ilmavoimillaan tuhosivat täyteen lastatun evakkojunan Elisenvaaran asemalle.  Pommitus, josta vaiettiin viralliselta taholta vuosikausia sodan jälkeen.

Anna Sarlundin äiti Elisabeth lähtee evakkoon Raudusta

Myös Anna Sarlundin kotiväellä tuli niin sanottu äkkilähtö kesäkuussa heti suurhyökkäyksen alettua. Aikaa annettiin 20 minuuttia ja sen jälkeen maantielle ja matkalle kohti jotain…..  Lähtö oli niin kipakka, että mummolta jäivät leivät uuniin ja niin vihollisille jäi uunituoretta leipää.  Vanhalle rajalle ei ollut matkaa kuin kuusi kilometriä ja kauaako vihollinen käytti aikaa siihen.  Evakkokansan seuraava koettelemus antoi vielä hetken aikaa odottaa itseään.  Evakkokansa tuli Petäjäveden asemalle ja kuinka ollakaan vihollisen lentokoneet havaitsivat ihmismassan, ei muuta kuin pommiluukut auki ja pommit evakkojen niskaan.  Tappioita tuli ja mummo-vainaa kertoi tapauksesta kun nuori tyttö huutaa ja itkee äitiään, äiti on vähän matkan päässä kuolleena kolmena kappaleena, eikä tämä ollut ainoa tapaus.

Kolmevuotias Eeva-Liisa evakuoidaan Pälksaaresta Rantasalmelle


Mutta joka tapauksessa heidän evakkotiensä päätepysäkki oli Rantasalmi Savossa, josta käsin mummo eli Anna-äidin äiti kävi noutamassa Anna ja Noa Sarlundin tyttären, Eeva-Liisan, Rantasalmelle siksi aikaa kun pälksaarelaisten kohtalonkirjat oli kirjoitettu. Mutta ennen kuin mummo ja Eeva-Liisa pääsivät Rantasalmelle, kohtalo oli vielä järjestänyt heille yhden koettelemuksen.  Tuli ilmoitus ilmahälytyksestä Pieksämäen ratapihalla oleviin juniin, joista yksi oli mummon ja Eeva-Liisan juna.  Ei muuta kuin junat tyhjäksi ja sassiin, mummo ja Eeva-Liisa eivät hädissään keksineet muuta kuin mennä junan alle ratakiskojen väliin piiloon, pahimpaan mahdolliseen paikkaan kun ratapiha oli nimenomaan pommituskohde.  Onneksi ilmahälytys oli aiheeton ja tilanne normalisoitui.  Ja niin tämäkin matka päättyi onnellisesti Rantasalmen evakkokotiin myös Eeva-Liisan osalta.  Evakkokodissa asuivat Eeva-Liisan lisäksi Elisabet-mummo, Maria-täti ja Aleksanteri-eno.

Eeva-Liisa vaunuissaan jättämässä jäähyväisiä kotimäelleen Pälksaaressa.

Nyt jälkeenpäin ja vielä kun äiti on jo siellä, missä evakot eivät enää vaella, niin täytyy ihmetellä sitä lujuutta, millä hän taakkansa kantoi.  Äiti joutui luovuttamaan kolmevuotiaan tyttärensä evakkoon toisaalle olosuhteiden pakosta. Oma lähtö evakkotielle oli aivan kulman takana, aikaa oli vain syyskuun 19. päivään 1944 asti.  Ympäröivä maailma oli siinä mallissa niin kuin kaikki hajoaisi käsiin, mutta kuin ihmeen avulla siitäkin selvittiin. Eikä kulunut montaakaan päivään kun Anna-äiti Pertti-poikansa kanssa liittyi kahden hevosen voimin evakkojen loputtoman pitkiin jonoihin, kun viimeisiä luovutetun Karjalan alueita tyhjennettiin.

Tiet yhtyvät jälleen

Noa Sarlund oli syksyllä 1945 ostanut Matinlauri-nimisen tilan Vaasan kaupungilta vapaalla kaupalla eikä pika-asutuksen kautta.  Talo oli taiteilija Vilho Lammen kotitalo ja varsin kookas, kokonaispinta-ala yli 500 hehtaaria, jota tähän aikaan ei myyty yhdelle.  Näin ollen Anna ja Noa Sarlundin lisäksi Elisabet-mummo ja Maria-sisko sekä Aleksanteri-veli ostivat toisen osuuden ja kolmannen osuuden osti Annan Helena-niminen sisko eli Matinlauri jaettiin kolmeen osaan.

Keväällä 1946 Elisabet-mummo ja muut, myös Eeva-Liisa, muuttivat Liminkaan.  Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Eeva-Liisa edellisen kerran käveli äitinsä ja isänsä pihamaalla.  Elisabet-mummo ja Maria-täti sekä Aleksanteri-eno olivat pitäneet Eeva-Liisasta niin hyvän huolen, että hän oli unohtanut jo entisen kotoväkensä ja tästähän sitten sikisi siemenet tähänkin kirjoitukseen.

Matinlauri-tilan päärakennus Limingassa.

Äidin ja tyttären kohtaaminen

Äidin ja tyttären kohtaaminen yli 1,5 vuoden eron jälkeen oli iloinen tapahtuma ainakin äidille. Olihan se tyttärellekin, mutta luonnonvoimat olivat tehneet työtään.  Eeva-Liisa oli evakkoon lähtiessään kolmevuotias ja palatessaan vanhempiensa luokse hän oli melkein viisi.  Hän oli ollut isoäitinsä ja tätinsä sekä enonsa luona hyvässä hoidossa, entinen kotoväki oli jäänyt kaukaiseksi asiaksi ja kun ottaa huomioon kolmevuotiaan muistin kantavuuden ajan suhteen, niin katastrofin ainekset olivatkin kasassa.

Tapahtui niin, että äidin ja tyttären kohdatessa ensi tapaamisen jälkeen, Eeva-Liisa puhutteli äitiään tädiksi.  Vaikutus oli kuin olisi pommi räjähtänyt, äiti järkyttyi. Oma tytär sanoo tädiksi!  Tähän oli tullut tiukka vastaus, että minä en ole täti vaan sinun äitisi.  Isomman tunnekuohun mentyä äidillä jäi varmaan paljon mietittävää.  Lohtuna asiassa oli, että jatkossakin asuimme saman rakennuksen piirissä, joten ero ei ollut kovin äkkinäinen.  Ero realisoitui vasta 1949 kun Noa ja Anna kokosivat pesueen ja tavarat kasaan ja muutimme Pirkkalaan Tampereen kylkeen.

Kannattaa tässä kohtaa palata takaisin elokuun 1944 Pälksaareen.  Kun oli tullut selväksi, että evakkoon on lähdettävä, niin äiti Anna oli raskaiden päätösten edessä.  Oma evakuointi oli suoritettava, seitsemänvuotias Pertti-poika pystyi ajamaan toista hevosta mutta kolmevuotiaan tyttären mukana kuljettaminen olisi ollut epäinhimillinen ja lähes mahdoton tehtävä kun samanaikaisesti äiti oli raskaana ja odotti kaksosia, tosin tätä hän ei vielä tiennyt.  Lohtuna asiassa oli, että isoäidin, tädin ja enon luona Eeva-Liisa olisi turvassa ja hyvän huolenpidon kohteena ja näin myös tapahtui.

Vasta vuosien kuluttua asiakokonaisuus valkeni itsellenikin erinäisissä keskusteluissa sisareni kanssa, viimeksi 30.3.2014.  Valkeni myös, miksi mummo, täti ja eno olivat Eeva-Liisalle läheisemmät kuin muille.  Heidän evakkotien päätepysäkki on Limingan hautausmaalla, ei muuta kuin kevyet mullat heille.

Eikö kaikki ollutkaan kunnossa, vaikka maassa oli rauha ja ihmisillä hyvä tahto?

Ei ollut, joudun referoimaan hajanaisesti eräitä keskusteluja sisareni kanssa. Nostan sisarelleni hattua, hän ei jättänyt asian tunnepuolta keskeneräiseksi.  Eeva-Liisa kertoi keskustelleensa yli 40-vuotiaana asian auki äitinsä kanssa.  Tämä keskustelu on ollut heidän kahdenkeskinen ja hyvä niin.  Mutta joitakin näkökohtia ja tuntemuksia on jäänyt myös muiden korville.  Asiassa on kaksi selvää lohkoa, traumat ja syyllisyyden tunteet.

Traumat

Tapaus jätti Eeva-Liisalle traumaattisen tunteen, joka vaivasi vuosikausia ja painoi mieltä.  Todella hieno asia tämä hänen keskustelunsa äitinsä kanssa asian avaamiseksi, ei pelkästään Eeva-Liisan kannalta.  Vähintään yhtä tärkeätä se oli äidin kannalta.  Osoittautui, että äidin traumaattisuus oli syvempi kuin Eeva-Liisa olisi ikinä uskonut.  Keskustelu kevensi vanhenevan ihmisen henkistä taakkaa ja varmasti tämän asian aukeaminen auttoi myös Eeva-Liisaa saamaan mielen painumat takaisin.

Syyllisyyden tunteet

Yleensä on näin, että syyllisyyksistä ei puhuta mutta ei niistä tahdo päästä eroonkaan.  Yksi sana, täti, aiheutti melkoisen myllerryksen ainakin kahden ihmisen elämässä.  Tädiksi nimittäminen antoi syyllisyyden tunteen myös Eeva-Liisalle, vaikka eihän pieni lapsi osaa erotella sanavivahteita ja sanavalintoja.  Mutta äidille tädiksi nimittäminen oman lapsen suusta oli järkytys, joka toi syyllisyyden tunteet pintaan.

Oman lapsen luovuttaminen, vaikka vähäksi aikaa, toi syyllisyyden tunteen pintaan, joka oli syvempi kuin osattiin odottaa.  Eikä sitä poista se, että olot olivat poikkeukselliset ja lapsi oli hyvässä hoidossa ja turvassa.  Se otti koville tunnustaa, että lapsi oli kasvanut irti vanhemmistaan eikä tajunnut vanhempiensa olemassaoloa.  No, asia lieveni ajan oloon mutta lopullisesti tapauksen kannet sai panna kiinni kun Eeva-Liisa oli keskustellut ja käynyt asian läpi äitinsä kanssa.

Onko yleisellä tasolla tutkittu ja selvitetty erinäisten traumojen ja syyllisyyden tuntojen vaikutusta evakkojen elämässä?
En ihan helpolla usko, että Anna-äiti ja Eeva-Liisa ovat ainoita tapauksia.  On vain niin, että me seitsemänkymppiset ja vanhemmat olemme eläneet nämä ajat ja muistamme joitain.

Niin kuin aiemmin totesin, niin syyllisyyksistä ei puhuta.  Ei evakkoon lähteminen tarkoita pelkästään sitä, että laitetaan kamat kasaan ja matkaan niin kuin nykykielellä helposti sanotaan.  Siihen liittyy paljon sellaista, mikä on hajutonta ja mautonta eikä aina näy pintaankaan, mutta sitä vaan on.

Jutun kuvat Pertti Sarlundin kokoelmista.